Kaskelotin uni

Valas hengittää tietoisesti. Jos valas ei ajattele, että täytyy hengittää, valas ei hengitä. Siksi valas ei voi nukkua samalla tavoin kuin ihmiset. Jos se nukahtaisi, se lakkaisi hengittämästä. Joten valas nukkuu vain toinen aivopuolisko kerrallaan. Eikö ole mahtavaa? Jotkut valaat nukkuvat pinnalla ja jotkut pohjassa. Jotkut nukkuvat uidessaan.

Yksi mahtavimmista nukkujista on kaskelotti: se nukkuu pystyasennossa veden pinnalla, kuono kohti pintaa (koska kuono on täynnä keveää rasvaa). Vaikka kaskelotti menisi nukkumaan kuono pohjaa kohti, se kääntyy pian toisinpäin. Nämä kaskelotit nukkuvat kuitenkin ilmeisesti molemmilla aivopuoliskoilla. Se tarkoittaa, että toisin kuin vain yhden aivopuoliskon levätessä, ne saattavat nähdä myös unta.

Viime kesänä kuolivat sisiliskot

Viime kesä oli kosteudessaan sisiliskojen juhlaa.

Taustatiedot: meidän mökin keittiön matto on nuhjaantunut ja epämääräisen kirjava, ja minä olin vähän aiemmin katsonut Henkien kätkemän. Siinä on se uppopaistettu sisilisko tikussa, se jolla Lin tekee ovelan hämäyksen ja auttaa Chihiron hissiin. Niinpä, kun lakaisin keittiön lattiaa omissa ajatuksissani, totesin (lainkaan hämmentymättä): "Kas, tossa on se uppopaistettu lisko." Paitsi että se lähtikin liikkeelle.

Muutamaa päivää myöhemmin sama tapahtui uudestaan, ja jälleen, kyllä vain, kuvittelin sitä Linin herkuksi. Paitsi että lisko ei sitten lähtenytkään liikkeelle. Se oli ihan vain kuollut. Lakaisin sen kompostiin, jossa asuu muurahaisia (viime kesänä oli myös mielettömästi muurahaisia), jotka varmaan söivät sen.

Muutenkin sisiliskoja oli niin paljon, että ne päätyivät kuolemaan kummiin paikkoihin. Tämä on kaivon sähköpumpun katkaisin. Lisko oli mennyt sen suojakuvun alle ja kuollut siihen. Raasu.

Introverttihomssun tunnustuksia

Oli kai odotettavaa, että kun taloudessa vietetään päällekkäin kahta vegaanikuuta ja yhtä mielipiteetöntä tammikuuta, joku niistä katkeaa ennenaikaisesti. Tamilikasvisruokakirjan ansiosta se ei ollut kumpikaan vegaanikuu. Mies selvisi kyllä Abu-Hanna-kohusta, muttei enää maidon hinnan noususta.

Ja minä aloitin koulutuksen. Minusta tulee lastenohjaaja. Koulutus on aikuiskoulutusta ja siinä "halutaan hyödyntää jo olemassa oleva osaaminen ja tieto". Käytännössä se tarkoittaa aivan hirveää määrää keskustelua. Se on hyvä. Ja hienoa. En kestäisikään enää yhtään tutkintoa, jossa asioita opetellaan ulkoa kirjasta. Mutta sellaisessa räjähtää helposti pienen introverttihomssun pää.

Kun joillekin tuntuu olevan luontevaa ja nautinnollistakin keskustella päivät pitkät, tutustua ja jakaa loputtomia tarinoita omasta elämästä, minun on vaikea pysyä hiljaa, kun mieleen tulee hyvä likipitäen aiheeseen liittyvä gorilla-aiheinen anekdootti. Ja pian alan kaivata takaisin turvalliseen pesäkolooni.

Lastenohjaajan ammattitaitoon kuuluu jatkuva itsetutkailu. Joinakin päivinä siitä puhutaan niin paljon, että unohdan, mitä oikein oikeasti olen opiskelemassa. Samalla se on aiheuttanut, että olen kyllästynyt itseeni. Olen kyllästynyt niihin persoonallisuuden ja identiteetin piirteisiin, joita jatkuvasti kannan mukanani. "Onko millään oikeastaan niin väliä?" ajattelen, ja ihan positiivisella tavalla. Eikö olisi paljon helpompaa vain päästää irti? Iltaisin itseyden palat alkavat tuntua ylimääräiseltä painolastilta, joltain joka estää minua tanssimasta kepeästi kumisaappaissa kuin mymmeli. Sängyssä maatessa päästän irti palasistani ja annan niiden leijailla kohti kattoa. Ennen nukahtamista tunnen joskus oloni delfiiniksi tai näen läpikuultavia asioita, maailman kuin se olisi lasia.

En halua vain mielipiteetöntä tammikuuta. Äkkiä haluan mielipiteettömän elämän. En jaksa olla mieltä suomalaisesta rasismista tai Paolo Coelhon romaanien kuvakielestä. Haluan vain olla. Ja ehkä kuvitella olevani silkkiperhonen niin kuin koko maailma olisi minussa.

Niin, ja yksi juttu. Olen alkanut taas piirtää.

Kerran asuin Japanissa: nauta Kiinanmereltä

Äiti osti skannerin. Hukuin valokuviin ja negatiiveihin, muistoihin. Ensimmäiseksi käsiin sattui useita kuvia okinawalaisesta nautaeläimestä.

Mom bought a scanner. I drowned in photos and negatives, memories. First several pictures of an Okinawan cow.

Kirjaskorpioni!

Näin eilen ensimmäistä kertaa koskaan kirjaskorpionin! Kirjaskorpionin! Olen haaveillut kirjaskorpionin näkemisestä siitä asti, kun luin ensi kerran Anto Leikolan pakinakokoelman Otuksia ja itikoita. Siksi tiesin heti, kun mies ihmetteli, mikä tuo kummallinen ötökkä pitkine sarvineen on, että se on kirjaskorpioni, ja ne sarvet ovat sen sakset. Ja että kirjaskorpionia ei missään nimessä kannata tappaa, koska se syö pois ne ötökät, jotka saattavat aiheuttaa ihmiselle haittaa. Kirjoillamme ja kodillamme on siis oma suojelusskorpioni!

Kirjaskorpioni kuuluu valeskorpioneihin, jotka ovat jostakin hämähäkkien ja skorpionien väliltä. Ne eivät pure ihmisiä, mutta liuottavat kyllä punkit, pölytäit ja muut inhat ötökät saksistaan valuvalla myrkyllä. Jos niitä on kotona paljon, se tarkoittaa kuitenkin, että niillä on paljon ruokaa – ja silloin kannattaa tarkastaa talon ilmastointi. Niin kuin Ylekin kertoo.

Kirjaskorpioni-innossani eksyin keskustelupalstalle, jossa yhdessä päiviteltiin, kuinka ällöttävä elukka on kyseessä ja kuinka siitä pitää päästä heti eroon. Miksi kukaan haluaisi eroon ötökästä, joka syö tuholaisia? Hermostuin taas pahanpäiväisesti siitä, kuinka kaikki itselle vieras halutaan heti tappaa tutustumatta siihen lainkaan. Viimeviikkoinen päätökseni irtautua ihmiskunnasta, kasvattaa häntä ja liittyä johonkin älykkäämpään apinalajiin sai taas lisää vakautta. (Päätös lähti sarvikuonoista.)

Tämä ja muita kauniita kirjaskorpionikuvia löytyy täältä.

Kauhean mukavaa

Koneelle oli unohtunut Viron kuvia. Niissä ei ole mitään kovin ihmeellistä, mutta kylläkin asioita, jotka ovat minusta melko mukavia.

Von Ungern-Sternbergien suvun yhden höyrähtäneen jäsenen rakastetulleen
rakentaman kartanon jäämät. Takana on neuvostoaikainen lentokenttä.

Joutilas piha Haapsalussa. Se on minusta mukava, koska
Helsingissä ei enää ole joutilaita pihoja, ei joutilaita viheralueita,
ei mitään joutilasta. Virossa tuntuu usein siltä, että kaupungissakin
voi hengittää, kun kaikki ei ole niin suunniteltua ja rakennettua.

Haapsalun rautatieasema. Hieno, eikö?
Tämä kuva on tässä ennen kaikkea isin takia.

Soma intialainen kahvila Kuressaaressa.

Kaalin kraaterijärvi Saaremaalla.

Lampaat tulevat Rasmuksen luo.

 

 

Kuva on otettu majapaikasta Kuressaaresta. Mylly on viroksi veski, ja siitä
nimi Veskimaja hoov. Huone oli piharakennuksessa suloisella pihalla, omistaja
oli tehokas nainen, joka piti myös muutaman korttelin päässä luomukahvilaa.

Matkustimme Tallinnasta Hiiumaalle, sieltä Saaremaalle ja sieltä takaisin
Tallinnaan: matkaan mahtui kolme lauttaa. Viimeisessä kukaan ei jaksanut
edes nousta autosta. Automatkassa on minusta jotain kauhean mukavaa
– ehkä se, kuinka autosta matkan aikana muodostuu matkaseurueen oma pesä.

Norsun kyyneleet

Itken oikeasti aika usein. Viimeksi itkin tänään aamulla. Aihe: norsut.

Luin lahjaksi saamaani Desmond Morrisin kirjaa Eläinten jännittävä maailma. Siinä kerrotaan, kuinka norsunaaraat toimivat kätilöinä toistensa synnytyksissä, kuinka isoäitinorsu puolustaa laumaansa, kuinka norsut herkästi tunnustelevat kukkasia kärsällään, kuinka ne käyttävät kärsäänsä snorkkelina uidessaan syvässä vedessä. Ja trivia: afrikannorsun korvat ovat suuremmat kuin intiannorsun, koska norsu haihduttaa kuumuutta korviensa kautta, ja afrikannorsulla on kovasti enemmän kuumuutta haihdutettavana.

"Aasialaisia norsuja on käytetty ikimuistoisista ajoista lähtien metsänraivauksessa, juhlakulkueissa, sodankäynnissä, kantojuhtina ja sirkusesiintyjinä. Afrikkalainen norsu on säästynyt sellaisilta nöyryyttäviltä tehtäviltä, koska sitä on paljon vaikeampi hallita", kirjoittaa Morris, ja minä muistan Phnom Penhin kaduilla ihmisapina selässään hitaasti askeltaneet valtavat, surulliset elefantit. Muistan niiden hajun, jonka tunnistin jo jonkun matkan päässä, jolloin innokkaasti hihkaisin: "Norsu!" Muistan, että elefantti on khmeriksi dom roi. Mutta ennen kaikkea muistan elefanttien loputtoman surulliset silmät.

Mutta Morris jatkaa:

"Kun luet näitä sanoja, voit olla varma eräästä asiasta – norsut ovat jälleen huomattavasti vähentyneet. Miljoonien vuosien jälkeen näiden eläinjättiläisten aikakausi on lähenemässä loppuaan. Meillä on ollut onnea saadessamme elää, kun ne ovat vielä keskuudessamme, ihmetellä niitä ja nauttia niiden seurasta."

Tässä vaiheessa minä alan itkeä. Jos paikalla olisi norsu, jota voisin halata ja kiittää sen miljoonavuotisesta seurasta, tekisin niin.

Tämä kuva ja lisää mahtavia norsukuvia löytyy täältä.

Kaikki hienot väitöskirja-aiheeni

Nyt, kun olen todennäköisesti aloittamassa lapsi- ja perhetyön koulutusta, huvittaisikin äkkiä palata jo ennen alkamistaan keskeytyneen väitöskirjan ääreen. Sen keskeyttämisessä ennen alkamistaan oli ehdottomasti se hyvä puoli, etten ole sitoutunut mihinkään aiheeseen. Siksi voin noin kahden viikon välein vakaasti päättää jonkun uuden aiheen, joka on minusta äärettömän kiinnostava ainakin kaksi päivää, ja jonka kimppuun aion järkyttävällä päättäväisyydellä ryhtyä.

Noin niin kuin vaikka. No. Seuraavana arkipäivänä. Osa tutkimusaiheista sisältää myös pääaineenvaihdon ja/tai jo toisiin tehtäviin siirtyneen dosentin houkuttelun takaisin yliopistolle.

Olen vakaasti päättänyt tutkia ainakin seuraavia.

1. Sanataikuuden ilmeneminen japanilaisessa kulttuurissa ennen kirjoitusjärjestelmän omaksumista ja siirtyminen kirjoituksen myötä loitsimisesta estetiikkaan
   
   Tämä on aiheina yksi kestosuosikkejani ja siitä piti alunperin kirjoittaa gradukin. Se jäi, kun totesin tiedostoista löytyvän enemmän valmista materiaalia buddhalaisaiheeseen ja halusin yhden järkyttävän huonon luennon jälkeen yliopistosta äkkiä pois. Tämä kuuluu myös moniosaiseen "kielen ja maailmankuvan suhde" -aihesarjaan.
   
   Aiheen perustana on pitkälti oma teoriani kielen ja maailmankuvan suhteesta eri kieli-kulttuureissa ja ajatus, että monissa kulttuureissa on ennen kirjoitusjärjestelmän saapumista (ja osin sen jälkeen) vallinnut niin kutsuttuun sanataikuuteen perustuva ajattelu, joissa kieltä ja maailmaa ei ole eritelty toisistaan. Esimerkiksi japanissa ei ennen kirjoitusjärjestelmän käyttöönottoa erotettu sanaa ja asiaa: molempiin viitattiin sanalla koto. Toisaalta mm. erilaisten tabusanojen synty ja loitsut perustuvat ajatukselle, että asian lausuminen on itse asia, ja että ihmistä voimakkaampia ilmiöitä voidaan hallita järjestämällä sanat tai käyttämällä kieltä oikein. Maagisen ja mahtavan karhun oikeaa nimeä ei voinut Suomessa lausua, koska niin pidettiin karhu poissa; jos hylkeitä metsästäessa mainitsi hylkeen nimen, hylje kuuli ja tiesi paeta. (Ilmeisesti hylje on juuri se sana, joka sanottiin oikeaa nimeä vältellessä.) Japanissa kuolleille annetaan edelleen uusi nimi, jottei kuolleen henki tule häiritsemään eläviä.
   
   Samoihin aikoihin kun japanilainen ilmeisesti nais- ja samaanijohtoinen yhteiskunta muuttui mantereen vaikutuksesta mies- ja hallitsijajohtoiseksi ja yhteiskuntarakenteessa tehtiin huomattavia uudistuksia, Kiinasta omaksuttua kirjoitusjärjestelmää alettiin muokata japanin kieleen sopivaksi. Tämä tapahtui siinä ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen. Poliittiset johtajat alkoivat usein kääntyä henkiin liittyvissä asioissa mantereelta, pääosin Koreasta, saapuneiden pappien puoleen, jotka palvelivat vahvempia henkiä. Samaanittaret vetäytyivät kaupungeista metsiin. Vanha magia ja suhde ympäröivään luonto- ja henkimaailmaan, joka ennen oli hallinnut koko yhteisöä, säilytettiin estetiikassa. Tabusanat, taikasanat ja loitsut alkoivat taipua runouden välineiksi: entisistä taikasanoista tuli runoudessa ikään kuin vakiintuneita metaforia.
   
   Tämä aihe on minusta edelleen hullun kiinnostava. Nyt, kun yritän miettiä, miksen tutki sitä, voin antaa syyksi vain oman laiskuuteni opetella man'yōganaa, joskus vuoden 650 tienoilla kehitettyä kirjoitusjärjestelmää, jossa kiinalaisille merkeille oli annettu japanilaiset foneettiset lukutavat.
   
   Ja yleinen laiskuuteni. Se on melko iso syy.
   
   
2. Luonnon esittäminen luontodokumenteissa ja mitä se kertoo kulttuurista
   
   Tämä puolestaan kuuluu aihesarjaan "ihmisen ja luonnon omituinen suhde". Luonnon lakeja käytetään usein perusteluna monille ihmisen toimintatavoille – esimerkiksi tehotuotannolle ja libertarismille – mutta ne ovat perusteluna ongelmallisia, koska perustuvat usein enemmän ajatukseen luonnosta kuin siihen, mitä todella tapahtuu. Monissa luontodokumenteissa heijastetaankin enemmän sitä, miten ihminen näkee tai haluaa nähdä luonnon, kuin mitä luonnossa todella tapahtuu. Lisäksi ne usein luovat vääristynyttä kuvaa siitä, että samalla kun luontoa voi käyttää perusteluna omalle toiminnalleen, villinä kuvattu luonto edustaa nimenomaan ihmisen toiseutta.
   
   Usein luontodokumentteja katsellessani ihmettelen mm. aihevalintoja ja kertojan narratiivia. Huomattavan usein aiheina ovat saalistus ja parittelu. Luultavasti siksi, että gnun rauhaisa ruohon jäystäminen on todella tylsää katsottavaa. Esimerkiksi Ylen Avara luonto-sarjan dokkarit ovat usein melko unettavia, koska kukaan ei taistele oikein mistään. Karhupaviaanit vain ryntäilevät laskuveden aikaan etsimään hainmunia ja pilvet liikkuvat taivaalla. Tämä kertoo kuitenkin enemmän ihmisestä kuin luonnosta – ja suomalaisista kertoo jotakin se, että meillä luontoa katsellaan mielellään rauhaisana ja unettavana.
   
   Yksi aiheiden kestosuosikki on leijonanpentu, jonka takaruumiin gnu tai joku muu sorkkaeläin on liiskannut ja joka raahautuu mukana pelkkien etukäpäliensä avulla. Kertoja pääsee aina toteamaan jo ensi metreillä, että luonto on armoton, eikä leijonalauma odota haavoittunutta poikasta. Se osoittautuu epätodeksi: leijonalauma odottaa ja auttaa poikasta viimeiseen asti, kunnes niiden on syystä tai toisesta pakko pelastaa oma henkensä. Kertoja ei kuitenkaan korjaa väärää oletustaan.
   
   Sinänsä arvostamani brittidokumentaattori David Attenborough on saanut (syystä) kritiikkiä sukupuolittuneesta narratiivista. Esimerkiksi esitys, että hämähäkkiuros arvostaa naaraan neitsyyttä, kuuluu hieman kyseenalaiseen sarjaan. Toisaalta hän jaksaa usein esittää ihastuttavalla innolla jotain viihteelliseltä kannalta ajateltuna melko tylsää, kuten vaikka ristihämähäkin verkonkutomista, ja dokumenteissa näkyy silloin tällöin myös ihmisen elinpiiriä.
   
   Eurooppalaisiin dokumentteihin tottuneena järkytyn myös amerikkalaisten luontoaiheisten ohjelmien väkivaltaisuudesta, joissa luonto esitetään usein uhkana. "I Was Bitten" -sarjassa usein hieman typerät mutta mahdollisimman tavallisina esitetyt ihmiset kertovat, kuinka eläimet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa. (Täytyykö ärsyttää elefanttia! Nuija!)
   
   En ole vielä ehtinyt tutustua japanilaiseen luontodokumenttitarjontaan. En ole myöskään varma, millä tavoin aihetta kannattaisi lähestyä. Ennen kaikkea kai pitäisi katsoa, millaisia tilanteita dokumenteissa esitetään (jonkinlainen avaintilannejako olisi varmaan hyvä: saalistus, parittelu, ruokailu, kasvissyönti, lihansyönti, pesänrakennus, ihmisen elinpiirin esiintyminen jne.), kirjata tilanteiden narratiivia ja sitä kautta miten luonto esitetään ihmiselle. Minua kiinnostaisi kuitenkin verrata sitä johonkin konkreettiseen. Haluaisin jonkinlaisen aineiston, jonka kautta tutkia, kuinka luontovertauksia käytetään puheessa ja mitä asiaa niillä ajetaan. Pitäisiköhän tutkia esimerkiksi eri maiden libertarismia? Tai ihan vain ympäristökeskustelua?
   
   
3. Maailmankuvan periyttäminen kielitse
   
   Oh, mitä hienoja sanoja tuossa tiivistetyssä otsikossa onkaan! Ajatus on joka tapauksessa kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että emme omaksu kasvattajiemme maailmankuvaa ainoastaan sitä kautta, mitä he sanovat, vaan myös sitä kautta, millaista kieltä he käyttävät: sanavalintojen, lauserakenteiden, kohteliaisuusilmausten, kuvailevan onomatopoetian ym. kautta.
   
   Tämän tutkimuksen oli tarkoitus olla tapaustutkimus Japanissa Fukushiman katastrofin jälkeen ja kytkeytyä kasvatuspsykologiseen keskusteluun. Olisin halunnut tarkkailla nimenomaan japanilaista suhdetta ihmistä vahvempiin voimiin sen kautta, kuinka katastrofista puhutaan lapsille. Se on minusta edelleen kiinnostava aihe, mutta en usko, että jaksan tutkia sitä kuin korkeintaan joskus jonkin artikkelin verran.
   
   
   
4. Valaiden kommunikaatiojärjestelmät: onko vain ihmisellä kieli?
   
   Tämä taitaa olla aika haaveellinen aihe. Se antaisi minulle mahdollisuuden viettää paljon aikaa valaiden kanssa, mikä tietysti on sen tarkoituskin. Se perustuu myös ärsytykseen siitä, kuinka moni tutkija edelleen väittää, että ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta kehittynyt kieli. Ensinnäkin: miksi meidän pitäisi olla erillisiä muusta eläinkunnasta? Toiseksi: se, ettemme kunnolla ymmärrä kuin omaa kommunikaatiojärjestelmäämme, kertoo mielestäni enemmän meidän tyhmyydestämme kuin eläinten vähäisestä kielikyvystä. Lisäksi tutkimukset aiheesta painottuvat aina siihen, että toiselle eläimelle on yritetty opettaa meidän kieltämme (simpanssit, belugavalaat, harmaapapukaijat), mutta harvemmin siihen, että me olisimme yrittäneet oppia kenenkään toisen kieltä. Siksi olisi mukavaa osallistua valastutkimuksiin nimenomaan lingvistinä.
   
   
   
5. Peilisolut ja autismi: mitä autistien kielenkehityksestä voi päätellä ihmiskielen kehityksestä yleensä?
   
   Tästä aiheesta innostuin vuosi sitten ihmiskielen evoluutiota käsitelleellä kurssilla. Pidin silloin kurssiesitelmäni peilisolujen yhteydestä kielen syntyyn. (Peilisolut ovat se osa ihmistä, joka auttaa meitä matkimaan: autisteilla peilisolujärjestelmän oletetaan olevan häiriintynyt.) Koska työskentelin noihin aikojen autistien kanssa, huomasin ihmiskielen kehityksessä hassuja yhteyksiä autistien puheenkehitykseen.
   
   Ihmiskielen ajatellaan kehittyneen irrallisten symbolien käytöstä tavujen ja foneemien kehittymisen ja semanttisten suhteiden ilmaisemisen kautta jonkinlaiseen protokieleen, ja siitä hierarkisten fraasisuhteiden kautta nykyisen kaltaiseen kieleen. Kahden viimeisen osan välissä olisivat kehittyneet muun muassa taivutusjärjestelmät, abstraktimmat semanttisen suhteiden koodaajat ja kieliopilliset suhteet. Kuulostaako hankalalta? Laajempi ja huomattavasti parempi selvitys löytyy Ray Jackendoffin artikkelista "Possible Stages in the Evolution of Language Capacity", kaavio aiheesta sivulla 2.
   
   Joka tapauksessa kantava ajatukseni ja suuri huomioni oli, että jos tuntemani vakavasti autistiset lapset pantaisiin riviin kielikyvyn mukaan, he muodostaisivat melko lailla samankaltaisen jatkumon kuin kuvataan yllä olevan kaltaisissa teorioissa kielen kehityksestä. Tiedä sitten, kuinka paljon tällainen tutkimus tukisi kuitenkaan noita teorioita tai toisi niihin edes uutta näkökulmaa. Lisäksi minulta puuttuu valtavasti neurologista tuntemusta, jota tällaiseen tutkimukseen tarvittaisiin.
   
   Pakko kertoa myös kurssilla opittu ilahduttava trivia: Max Planck-instituutin geenitutkimusosasto on osoittanut, että pian Afrikasta muutettuaan homo sapiens sapiens on pariutunut homo sapiens neanderthaliensin kanssa, ja siksi meissä kaikissa on vähän neanderthalilaista. Kaikissa, paitsi puhtaasti afrikkalaisissa. He ovat aitoja homo sapienseja.

No, ehkä kirjoitan väitöskirjan sitten, kun laitokselle tulee uusi professori? Aika hyvä aikaraja. Ehtinen keksiä siihen mennessä muutaman aiheen lisää. Mutta yksi on varmaa: buddhalaisuuden tutkimukseen olen kyllästynyt lopullisesti. Tässä joka tapauksessa japaninmakakilinkki.

Ryhävalaiden tärkeys ja vanhoillismuumilainen kasvatus

Olen jo monta viikkoa ajatellut, että haluaisin kirjoittaa muistiin Tärkeitä Tavoitteita. Sellainen olisi noin niin kuin esimerkiksi vanhoillismuumilaisen lastentarhan perustaminen (tai vaihtoehtoisesti vanhoillismuumilaisen kasvatusmenetelmän kaavoitus). Ja pitkän tähtäimen Tärkeä Tavoite olisi tietenkin vanhoillismuumilaisen orpokodin perustaminen jonnekin Aasiaan.

Tänään kävin lapsi- ja perhetyön perustutkintokoulutuksen haastattelussa. Etukäteen en oikein osannut sanoa, mikä siinä niin epäilytti, vaikka vatvoin viikkokausia haluanko itse asiassa koko koulutukseen. Haastattelun jälkeen – kun olin ensi kertaa elämässäni virallisessa haastattelussa julistanut olevani vanhoillismuumilainen kasvattaja! – tajusin, että minua pelottivat kaikki ne kasvatusmaailman vilijonkat.

Mutta se ei ole vilijonkkakoulutus. Se on muumitalokoulutus. Ja minä haluan sinne.

Vanhoillismuumilaisen kasvattajan kosto. Ensin opetin lapset ottamaan
vastuun omasta olostaan ja käytöksestään antamalla vapautta, sitten
piirsin rangaistushäpeätaulukkoon ryhävalaan. Jos haluaa etsiä symboliikkaa,
voi miettiä, miten ihmeessä unohdin piirtää ryhävalaalle ryhät.
(Nimet on sutattu salassapitosyistä.)

Joskus tuntuu, että pitäisi myös muistuttaa itseään joistakin muistakin asioista kuin tavoitteista. Mutta se on välillä vaikeaa. Tuntuu pikemminkin, että maailma muistuttaa niistä tavallaan ja sitten kun on aika.

Työskentelin vapaaehtoisena kambodzalaisessa orpokodissa keväällä 2007. Ei ole epäilystäkään, etteikö Kambodza olisi jäänyt minuun syvään kiinni. Syvään on myös tarttunut yksi lyhyt sananvaihto. Toukokuussa meitä kouluttamaan tuli kaksi ihanaa fysioterapeutitarta, toinen Singaporesta ja toinen Hong Kongista. Kävimme heidän kanssaan tuliaisostoksilla, ja minä ostin syvänkeltaisen olkalaukun. Seuraavana päivänä sanoin toiselle, että keltaisen laukun kantaminen on kuin kantaisi aurinkoa mukanaan. Nainen vastasi: "Sinähän kannat aina aurinkoa mukanasi!" Nykyisessä työssäni, iltapäiväkerhon ohjaajana, on ensimmäistä kertaa Kambodzasta lähdettyäni se sama aurinko alkanut paistaa sisälläni.

Joidenkin päivien paras hetki on se, kun ujo tyttö uskaltaa tasapainotella aidan päällä ilman tukea. Ja sitten on onnellisia asioita, joita on syytä muistaa ihan vain, koska ne ovat onnellisia. Ehkä niistä pitäisikin muistuttaa itseään. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Tässä muutama.

Isovelilintu oli käynyt töissä ollessani rakentamassa pesän
meidän sohvalle. Siinä oli saksan-, pekaani- ja brasilianpähkinöitä,
kinuaa, hirssiä, klementiinejä, vihreää chaita,
inkiväärisitruunasuklaata ja Usagi Yojimbo.

Kissani Ludvig täyttää seuraavaksi yhdeksäntoista. Jos täyttää.
Mutta ei se ainakaan osoita mitään merkkejä siitä, etteikö täyttäisi.
Se on aina rakastanut kirjoja. Kirjastokissa.

Kaksi kontiaista ja ryhävalas. Ryhävalas on surkea, koska ryhävalaiden
suut ovat aina surkeassa asennossa. Tämän kuvan piirtämisen jälkeen
olen alkanut huijata ja piirtää suihin ylimääräisen mutkan ylöspäin.

Ystävän lapsilla on nukketalo, jossa asuu valtavapäisiä eläimiä.
Jouluksi valtavapäiset eläimet saavat kotiinsa lisää rekvisiittaa,
niin kuin muun muassa kurpitsan. Lempimehun purkki on saman
värinen. Ja neulahuovutus on lempiasia.

Tänä talvena aion. This winter I'm going to.

Kesän kynnyksellä joka puolella näkyi listoja siitä, mitä kukin haluaa tehdä kesällä – suloisia, epärealistisia listoja! – mutta näin talven kynnyksellä en ole nähnyt yhtäkään. No, minä tykkään talvesta. Talvilista tosin taitaa pysyä realistisemmissa rajoissa, koska jotenkin marraskuu ei innosta energiseen unelmointiin.

Tänä talvena aion

• ruokkia Seurasaaressa sinitiaisia kädestä
• bongata Viikin ruoikossa viiksitimaleita
• juoda teetä Cafe Regattassa
• laskea mäkeä
• rakentaa piparkakkujurtan; tosin en tiedä vielä sen asukkaita, mutta pihalla voisi seistä puu, jossa istuu totoro
• luistella
• tehdä töissä lapsille aarteenetsinnän kaltaisen joulukalenterin
• järjestää piparinkoristelujuhlat
• neuloa vaaleanpunaiset säärystimet joissa on palmikoita
• makoilla pitkiä laiskoja päiviä Tallinnan asunnon sohvalla katsellen Greyn anatomiaa ilman ääntä mutta vironkielisin tekstityksin
• juhlia käärmeen vuotta ystävien kanssa

Hölmistyttävä viiksitimaliystävä.

This winter I'm going to

• feed bluetits at Seurasaari island
• spot bearded reedlings at Viikki reed beds
• drink tea at Cafe Regatta
• go sledging
• build a gingerbread yurt, although I don't yet know who would live there, but there could be a tree growing on its front yard with a totoro sitting on the top
• skate
• organize a treasure hunting kind of Christmas calendar for kids at work
• throw a gingerbread decorating party
• knit pink legwarmers with plaits
• lie through lazy days on a couch at Tallinn flat watching Grey's Anatomy without sound but with Estonian subtitles
• celebrate the year of the snake with friends

Virallinen tiedustelu. Official questionnaire.

Nimi: Tuulia
Erityinen väri: vaaleanpunainen marjapuuron punervasta aamuisen kevättaivaan untuvaan
Suosikkiherkku: hunaja suoraan kennosta
Suuri kaipauksen kohde: täydellinen joutilaisuus
Tyypillinen möhläys: rikkoa tietokoneen näppäimistö kun yrittää kaivaa sen koloista ärsyttäviä roskia
Lempikasvi: lehtikuusi
Fanatismin aihe: lasten kohtelu aikuisina, joita saa hallita (en siedä sitä)
Materialistinen toive: lajitelma erikokoisia minigrip-pusseja
Lempipuuha: oleminen, neulahuovutus
Mieluisa askar: pyykkien lajittelu tarkkoihin värin mukaisiin kasoihin
Jatkuva aie: yrttien järjestäminen
Lempilelu (muinoin tai nykyään): puiset junaratapalikat
Missä haluaisin käydä: talvisen Istanbulin höyryisissä kylpylöissä
Viehättävä asia: sinitiaisen pää
Paras valo: vaaleansinisen taivaan hohde männyn oksien lomasta
Onnen aihe: talven tuoksu, linnut, ystävät

Kennohunajaa. Honey comb.

Name: Tuulia
Special color: shades of pink from dark berry porridge to the lightness of spring morning sky
Favourite treat: honey straight from the comb
What I miss a lot: perfect idleness
Typical failure: breaking the keyboard of my laptop while trying to fish annoying clods of dust from between the keys
Favourite plant: larch
Reason for fanatism: treating children as adults you can control (I can't stand it)
Materialistic wish: a set of minigrip bags in different sizes
Favourite thing to do: being, needle felting
Nice chore: sorting laundry according to the exact color
Continuing intention: to organize my herbs
Favourite toy (ancient or present): wooden railroad tracks
Where I'd like to visit: steamy bathhouses of Istanbul in winter
Charming thing: the head of a blue tit
Best light: when light blue sky shimmers through pine tree branches
Reason for happiness: the smell of winter, birds, friends