Näytetään tekstit, joissa on tunniste kevät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kevät. Näytä kaikki tekstit

11 toukokuuta 2013

Kesä ja kasvimaa

Helatorstaiksi menin mökille vakaana aikomuksenani maalata lopultakin verannan lattia. Sitten loin katseen kasvimaahani ja panin asiat tärkeysjärjestykseen. Istutettu on:

  • kesäkurpitsaa
  • erivärisiä porkkanoita
  • myskisalviaa
  • kehäkukkaa
  • persiljaa
  • pinaattia 
  • lehtisalaattia



Toinen viime aikojen tärkeä projekti: afrikkalaiset kukkaset.
Olen aivan hullaantunut niihin. Ohje löytyy täältä.

Mökin piha on joka vuosi täynnänsä valkovuokkoja.




07 huhtikuuta 2013

Epätodellista sunnuntaita!

Lempikuukausiani on hennon vaaleanpunaisen valon maaliskuu, mutta myös huhtikuun taivaan salaperäinen hohde on hieno. Aamulla kävelin ystävän kanssa Weizenbergi-kadulla, johon tuprutti jostakin kadun savupiipusta niin paljon savua, että siitä ja aamun kylmyydestä tuli epätodellinen olo. Mereltä tuuli, Piritan luostarin hongat olivat painuneet vinoon ja metsäpolut olivat jäässä. Illansuussa alkoi tuiskuttaa.

My favourite month is March, because I love the feeble pink light, although the secretive shimmer of April sky is nice too. I was walking on Weizenbergi street with a friend in the morning, when some chimney was billowing out so much smoke that the smoke and the coldness made everything unreal. The wind blew from the sea, the pine trees of the Pirita cloister were askew and forest paths were all frozen. Closer to the evening it started to snow.




Rantaviiva. Estonian shore.
Tallinna Piritan suunnasta. Tallinn seen from Pirita.
 
Piritan honkia. Pirita pine trees.

Luostarin seiniä. Cloister walls.
Ystävä tekee voltin. A friend doing a flip.


Ystävä tekee voltin toisinpäin. En osaa päättää, kumpi näyttää älyttömämmältä.
Friend doing a flip the other way round. I can't decide which one looks more absurd.


Huhtikuinen lumisade. April snowfall.


Huhtikuun valo. April light.

04 huhtikuuta 2013

Suru, mutta oravien pidot

Usein tuntuu, että juuri silloin kun on oikein surullinen tai tuntee mielensä heiveröiseksi, joku haistaa sen jo kaukaa ja iskee saaliiseen. Sitten sitä tuntuu horjuvan sisältä niin että melkein kaatuu. Eikä jaksa kuin nukkua.

Onneksi voi mennä viikoksi valoisaan asuntoon Tallinnaan ja miettiä, onko se mitä juuri nyt tekee varmasti se kaikkein oikein juttu. Tai oikeimmalla tavalla.

Päivässä on hyvää metsä, ja se kun löysin metsäpuron jääholvin ja oravien juhlanpidon jäljet, ja valonläikkiä. Puhelimen kamera on huono, mutta kuvat ilahduttavat mua silti.






p.s. Oravien turkki on jo melkein ruskea.

03 huhtikuuta 2013

Joki


Asuin viime keväänä lähellä Vantaanjokea ja päätin, että otan kuvan samasta kohdasta joka kerran kun kävelen joen yli. Joko en kävellyt joen yli kovinkaan montaa kertaa tai sitten vain en ottanut kuvaa. Oikeasti ensimmäinen syy on aika todennäköinen. Huhtikuun lopussa näytti ihan syksyltä.


12.3.2012

15.4.2012
21.4.2012
22.4.2012
20.5.2012

16 maaliskuuta 2013

Kummienoni




On maaliskuu. Kummienoni on ollut kuollut nyt kaksi viikkoa. Hän kuoli äkillisesti, yllättäen, ilman että kukaan olisi ehtinyt varautua. Eilen, kun siirsin osoitteita vanhasta kirjasesta uuteen, tuijotin pitkään hänen nimeään enkä suostunut uskomaan, ettei sitä enää tarvitse kopioida.

Enoni oli yksineläjä: hän katseli lintuja, tarkkaili luontoa, luki runoja ja romaaneita ja poltti piippua. Hänellä oli tapana siteerata Eino Leinoa ja Vänrikki Stoolin tarinoita, ulkoa, tietenkin, ja minulla oli hänen vanha latinankirjansa, kun luin yliopistossa latinaa. Hän oli hieman äreä vanhapoika, mutta ei koskaan minulle, ja jos olikin, ärisin takaisin.

On maaliskuu, mutta hänen kuolemastaan asti mielessäni on ollut heinäkuu. Tunkkaisen kuuma heinäkuu, ruohon, järven ja heilimöinnin tuoksuinen heinäkuu, lintujen ja heinäsirkkojen sirkutuksen ja sirityksen täytteinen heinäkuu. Sellainen kuin sinä kesäpäivänä, kun keräsimme yhdessä apilankukkia läheiseltä pellolta ja puhuimme linnuista ja runoudesta.

Kerran enoni oli hoitamassa minua, kun olin seitsemänvuotias, ja olin juuri päättänyt opetella kirjoittamaan juuri saamaani WWF:n punaiseen päiväkirjaan, jossa oli lukko. Huoneessani oli tuuletusaukko viereiseen huoneeseen, ja hän nousi siellä tuolille ja kurkisti aukosta aikeenaan huvittaa minua, mutta juuri silloin kirjoitin Salaiseen Päiväkirjaani ‒ mitäköhän huippusalaista lienee ollut ‒ ja aloin itkeä. Muistan tuolin paukahduksen lattiaa vasten kun hän ryntäsi lohduttamaan minua.

Muistan paljon muutakin. Kuten kesäpäivän, kun olin kuusitoista, ja sanoin enolleni: "Anna mulle jotain lukemista, mulla ei ole mitään lukemista." Hän katosi huoneeseensa ‒ salaiseen huoneeseensa, jonne lapset eivät olleet tervetulleita ja jossa olen käynyt vain kerran ‒ ja toi minulle James Clavellin Shogunin, joka ei ehkä ole hyvä historiallinen teos, mutta jonka innoittamana yhtä kaikki hain yliopistoon lukemaan Japanin-tutkimusta, päädyin asumaan temppeleihin ympäri Aasiaa ja tapasin lopulta nykyisen mieheni (jota enoni ei koskaan ehtinyt tavata).

Nostimme enolleni maljan, kuuntelimme juutalaista musiikkia, jota kuunnellaan kun muistellaan vainajia, ja minä kerroin tarinoita. Muistan enoni äänen ja ääneen niin usein kuultaneen epäilyn.

Isäni on jo tyhjentänyt enoni huoneen ja kantanut hänen kirjansa laatikoissa tupaan, niin että ensi viikolla, kun menen järjestämään ne kirjat, en enää astu siihen ummehtuneeseen pyhättöön, johon lapset eivät saaneet mennä, kirjojen ympäröimään huoneeseen. Se painuu samaan muistojen unensekaiseen pyörteeseen, joka tuntuu näinä päivinä imaisevan syövereihinsä.