Näytetään tekstit, joissa on tunniste runous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runous. Näytä kaikki tekstit

19 elokuuta 2013

Maailman äärettömyys. The infinity of the world.

Kävin muutama viikko sitten Iittalassa Hunaja-aitassa, jonka serkkuni on muuttanut suloiseksi Hyvän olon aitaksi. Karhuksi puettu serkuntyttöni teki kanssani pihalla naurujoogaa ja kerroin tarinoita äitinsä ja minun yhteisestä lapsuudesta.

Sen jälkeen serkut ovat tulleet jatkuvasti uniini, kuin muistuttaen jostakin kadonneesta. Yhtenä yönä kaivoimme yhdessä mummolan pihamaata ja löysimme karvaisia, kullanhohtoisia karhuretikoita. Viime yönä menimme uimaan Äimäjärvelle, jota ympäröivät salaperäiset kalliot ja luolat, ja joka muuttui äkkiä loputtomaksi uima-altaiden sokkeloksi.

Meillä oli hieno lapsuus! Saimme juosta ympäri metsiä noitina (minä olin Ire-noidan poika Aro) ja kissoina (minä olin Kisu Killisilmä, kissaäitini oli Limsasuu ja kissaisäni Jätskipää), meitä vietiin uimaan ja katsomaan mehiläisiä ja junia, ja kerran tai kaksi vuodessa lensimme jonnekin etelään, jossa oli uima-allas ja merenranta ja lämmintä ja kaikki aikuiset oli leppoisia, koska oli loma.

Mietin aamulla, olenkohan vieläkään toipunut siitä, että lapsuus loppui. Tietenkin olen monestakin syystä ihan mieluusti aikuinen – on kivaa päättää itse omista asioistaan – mutta kaihoan silti jatkuvasti sellaiseen olemisen tapaan, johon minulla ei ole enää pääsyä. Edelleen joku osa minusta on varma, että jonakin aamuna herään uudestaan lapsuudessani.

Eräs opiskelutoverini sanoi joskus, että monet valitsevat yliopistossa pääaineen sen mukaan, mikä heille itselleen on ongelmallista. Psykologian opiskelijoilla on usein jonkinlaisia psykologisia ongelmia, sosiologit ja antropologit pohdiskelevat omaa suhdettaan yhteisöön jne. "Mutta", sanoin, "mun pääaine on Japanin-tutkimus!"

Tuota muistellessani olen usein pohtinut, valitsinko Japanin-tutkimuksen, koska halusin aiheen, joka on mahdollisimman mielikuvituksellinen, mahdollisimman kaukana. Tänään oivalsin, ettei kyse ole ollut (vain) siitä: valitsin Japanin-tutkimuksen, koska minulle on ongelmallista oma suhteeni menneeseen ja tulevaan, maailmaan ja olemiseen ja kaiken väliaikaisuuteen. Koska jos saisin vapaasti olla niin kuin on minulle kaikkein luontaisinta, näyttäisin liikkumattomalta. Näyttäisin – mutta itse asiassa olisin suuressa sisäisen väpätyksen ja väräjöinnin tilassa, Tuntemisen ja Olemisen tilassa, jossa ajan ja asioiden lehdet pyörteilevät ympärilläni kuin syysmyrsky, osmankäämit hehkuvat ilta-auringossa, ohdakkeiden haituvat leijuvat tuulessa, pilvet vaihtavat loputtomasti olemustaan ja maailma (banshô 万象) valuu sisään ja ulos kuin hengitys. Minua pohdituttaa wabi-sabi ().

Olen valinnut sellaiset opiskelualat, joissa olen lähellä tuota tilaa. Olen opiskellut kuvataidetta, sanataidetta, Japanin-tutkimusta ja viimeisenä lastenohjausta. Kaikkien opiskelussa (näistä ehkä vähiten Japanin-tutkimuksen) on kuitenkin ollut ongelma: maailma (seken 世間) tunkeutuu minun ja Kaiken Hetkellisyyden Tilan väliin. Kaikesta tehdään teknistä ja se taivutetaan ihmisten maailman muotoon. Vaikka kuvataide, sanataide ja lasten mielet kulkevat sujuvasti tämän hetken ja ikuisuuden välillä, aikuisten kanssa täytyy asettua tilaan, johon minä en taivu. Todellisuuteni supistuu kiviksi ja täytettäviksi lomakkeiksi, maailman (万象) hengityksenvedot imeytyvät kiinni esineisiin (mono 物) ja heikkenevät kuulumattomiin. Ja kun se hengitys lakkaa kuulumasta, minä olen sisältä kuollut.

Tuuli myrskyttää
villisti pihan puita
Sudenkorennon
siiven iskusta alkaa
maailman äärettömyys


--------------------

A few weeks ago I visited my cousin in Iittala. She's transformed the former Honey Barn into a sweet Well-Being Barn. My cousin's daughter was dressed as a bear and did some laughing yoga with me on the yard. I told childhood stories I shared with her mom.

After that my cousins have constantly come to my dreams, like reminding me of something I've lost. One night we were digging my grandma's vegetable garden together, finding bear radishes covered with golden fur. Last night we went swimming at Äimäjärvi that was surrounded by mysterious rocks and caves, and that suddenly transformed into a maze of pools.

We had such a wonderful childhood! We ran around the forests as witches (I was Aro, the son of the great witch Ire) and as cats (I was Kitten Glimmer-eye, my cat mom was Soda Mouth and my cat dad was Ice-Cream Head); we were taken swimming and to see bees and trains, and once or twice a year we flew somewhere south where there was a pool and seashore and warm and adults were merry 'cause they were on a holiday.

Today morning I wondered if I have yet recovered the ens of my childhood. I like being adult for many reasons – it's nice to make your own decisions – but still I long for a way of being I cannot access anymore. Some part of me is yet positive that one morning I wake up again in my childhood.

A fellow student once pointed out that many people choose their major at the university based on what they find problematic in their own life. Psychology majors often have some kind of psychological issues, sociologists ponder upon their relationship to the community etc. "But", I said, "I major in Japanese studies!"

Recalling that discussion, I have often mulled over if I chose Japanese studies, because I wanted to study something imaginary, something very distant. Today I realized it has never been (only) about that: I chose Japanese studies, as I find my relation towards past and future, the cosmos, existence and impermanence problematic. Were I free to exist the way I find most natural, I'd seem completely still. I would seem – but actually I'd be in a great state of inner fluttering and flickering, in the state of Sensing and Being, where the leaves of time and things would be swirling around me like autumn storm, bulrushes blazing in evening sun, thistle pappus floating in the wind, clouds endlessly transforming their constitution and the world (banshô 万象) pouring in and out like breath. I ponder upon wabi-sabi ().

I've chosen to study subjects that keep me close to that state. I've studied arts, writing, Japanese studies and lastly child care. Whatever I have chosen, there has always been a problem (although least with Japanese studies): the world (seken 世間) intrudes between me and The State Of Impermanence. Everything becomes technical and bent to the shape of human world. Even though arts, words and children's mind can easily travel between present and eternity, adults seem to require some state of being I cannot bend into. My reality shrinks into stones and documents to be filled in, the respiration of the world (万象) is suck fast onto things (mono 物) and turns down. And once that respiration becomes inaudible, I will be dead inside.

20 maaliskuuta 2013

Suru, kaipaus




Suru tuntuu vedeltä. Se tuntuu siltä kuin koko keskivartalo olisi painavaa, tummaa vettä ja jäsenet olisivat muuttumassa ilmaksi, niin keveät ettei niitä enää tunne. Se tuntuu siltä kuin olisi perhonen, kuin keveiden siipienkärkien pitäisi nostaa ilmaan se kaikki sininen vesi ja todellisuus olisi muuttunut liian kirkkaaksi, kuin sitä tulvisi kerralla aivan liikaa sydämeen.

Kummienoni hautajaiset ovat ylihuomenna ja haluaisin lukea siellä Uuno Kailaan Kaipauksen, vaikka luultavasti olen niin itkuinen, etten lue mitään.


Kaipaus

Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun aurinko on painumassa mereen.
Ah, aavain rauhan sanomattoman
ken sävelissä valais kuumaan vereen.

Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin.
Niin olen sairas. Sydän ikävöi
nyt pilvien ja iltaruskon häihin.

Tän' iltana ken mulle soittelis
ja laulais mulle laulun ikävästä.
Oi, että kimmeltävin siivin vois
kuin muuttolintu lentää elämästä!

07 elokuuta 2012

Tupakkakauppa

Olen järkyttynyt. Olen tavannut tänään jo kaksi ihmistä, jotka eivät tiedä, kuka on Fernando Pessoa. Pessoa! Ihana portugalilainen 72 salanimen taakse kätkeytynyt runoilija, meedio ja astrologi, joka kirjoitteli lehtien yleisöpalstoille itseään vastaan. Pessoa. (Pidän hänen nimestään.)


Ilma Lissabonin yllä maaliskuussa.


Tässä suosikkirunoni.

Tupakkakauppa


Teoksesta: En minä aina ole sama
Suomentanut Pertti Saaritsa


En minä ole mitään.
Minusta ei koskaan tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään.
Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat.
Huoneeni ikkunasta,
huoneen joka kuuluu yhdelle maailman miljoonista
joista kukaan ei tiedä mitä he ovat miehiään
(ja vaikka joku tietäisikin, mitä hän muka tietäisi?)
avautuu mysteerio, ihmisiä vilisevä katu,
katu jolle mikään ajatus ei pysty tunkeutumaan,
todellisen, mahdottoman todellinen, varma, oudon varma,
jolla olevan arvoitus jää kivien ja olioiden alle,
ja kuolema kasvaa seinien kosteudesta
ja ihmisen valkoisista hiuksista
ja Kohtalo ajaa kaiken rattaita ei minkään tietä pitkin.
Tänään minut on lyöty, kuin olisin saanut tietää totuuden.
Tänään näen kaiken kirkkaasti kuin juuri tekisin kuolemaa
enkä tuntisi veljeyttä maailmaa kohtaan
enempää kuin jäähyväisten verran,
ja tämä talo ja kadun tämä puoli
muuttuisi vaunujonoksi ja lähtövihellys
kuuluisi pääni sisältä
ja sitten vain hermojen tutina ja luitten kitinä lähdettäessä.
Tänään olen hämmentynyt kuin joku joka ajatteli
ja keksi ja hukkasi mielestään.
Tänään minut jakaa kahtia uskollisuus jonka olen velkaa
kadun vastapuolen tupakkakaupalle, ulkoiselle todellisuudelle,
ja tunteelle että kaikki on unta, sisäiselle todellisuudelle.
Olen epäonnistunut kaikessa,
mutta kun en mitään ollut aikonutkaan,
ehkei mikään ollut mitään.
Saamani opetuksen
jätin sikseen ja karkasin pihaikkunasta.
Lähdin maalle suurin luuloin.
Mutta sieltä löysin vain ruohoa ja puita
ja sikäli kun näin ihmisiä he olivat samanlaisia kuin muutkin.
Lähden ikkunan luota, istun tuolille. Mitäpä ajattelisin?
Mistä minä tiedän mikä minusta tulee
kun en edes tiedä mikä minä olen?
Tulla miksi aion? Mutta kun minä aion tulla niin paljoksi!
Ja niin moni aikoo tulla juuri siksi samaksi ettei niitä
voi olla niin monta!
Neroko? Tälläkin hetkellä
sadattuhannet aivot kuvittelevat itsensä neroiksi kuten minä,
eikä historiaan – kuka sen tietää – kelpaa niistä yksikään
ja pelkkää sontaa jää jäljelle kaikista tulevista voitoista.
Ei, en usko itseeni.
Kaikissa hullujenhuoneissa on yhtä paljon varmoja mielipuolia!
Minä joka en ole varma mistään, olenko minä niin varma vai en?
Ei, en edes itsestäni…
Miten monissa maailman ullakkohuoneissa ja ei-ullakkohuoneissa
istuu tälläkin hetkellä itselleen-neroja uneksimassa?
Mikä määrä yleviä, jaloja ja kirkkaita pyrkimyksiä –
niin tosiaan, yleviä ja kirkkaita –
ja mikäli ne ylipäänsä olisivat toteutettavissa,
näkisivät sittenkään ikinä todellisen auringon valoa,
saisivatko vastakaikua ihmisiltä?
Maailma kuuluu sille joka syntyy valloittamaan sen
eikä sille joka haaveilee valloittavansa, vaikka olisi oikeassakin.
Olen haaveillut enemmän kuin Napoleon.
Olen puristanut oletettua rintaani vasten
enemmän ihmiskuntia kuin Kristus,
olen salaa luonut enemmän filosofioita kuin joku Kant.
Minä olen ja tulen ehkä aina olemaan ullakkohuoneen väkeä
vaikka en siellä asukaan;
minä olen aina se joka ei syntynyt sitä varten;
minä olen aina se jolla oli edellytykset;
minä olen aina se joka odotti että hänelle aukeaisi ovi
seinään jossa ovea ei ollut
ja lauloi Äärettömyyden Hymniä kanatarhassa
ja kuuli Jumalan äänen kaivonkannen alta.
Uskoako itseeni? Ei, ei yhtään mihinkään.
Valelkaa koko luonto polttavan pääni yli,
sen aurinko, sade, hiuksiani tuivertava tuuli,
ja kaikki muu mikä tulee jos on tullakseen, tai minä täytyy tulla
tai ei tule ollenkaan.
Tähtien orjuuttamat sydämet,
me valloitimme maailman ennen kuin nousimme ylös sängystä.
Mutta kun heräsimme se oli läpitunkematon,
nousimme ylös ja se oli vieras,
lähdimme ulos ja se oli kaikki maa
ja aurinkokunta ja linnunrata ja määrittämätön.
(Syö suklaata, tyttö pieni,
syö suklaata!
Muista ettei maailmassa ole muuta metafysiikkaa kuin sulkaa.
muista ettei mikään uskonto opeta enempää kuin makeiskauppa.
Syö, pikku likanaama, syö!
Voisinpa minä syödä suklaata
yhtä väärentämättömästi kuin sinä!
Mutta minä ajattelen,
jo tinasta tehtyä hopeapaperia pois repiessäni
heitän menemään kaiken niin kuin olen heittänyt elämänkin.)
Mutta katkeruudesta jota tunnen siitä
mitä minusta ei koskaan tule
jää jäljelle edes näiden säkeiden nopea kalligrafia.
Mahdottomuuteen johtava sortunut pylväskäytävä.
Mutta omistan sentään itselleni kyynelettömän halveksunnan,
ylvään ainakin mitä tulee siihen avaraan eleeseen jolla paiskaan
menemään likapyykin joka olen, luetteloa tekemättä,
ja jään kotiin paidatonna.
(Sinä joka lohdutat, joka et ole olemassa ja siksi voit lohduttaa,
kreikkalainen jumalatar ehkä, eläväksi patsaaksi siitetty,
tai roomalainen ylhäisönainen, mahdottoman jalo ja kohtalokas,
tai trubaduurien prinsessa, korea ja herttainen,
tai tuhatseitsemänsataaluvun markiisitar, avokaulainen ja loitto,
tai isoisän aikainen kuuluisa kokotti,
tai ties mikä moderni – en oikein käsitä mikä –
kaikki tämä, mitä se lieneekin, mikä sinä oletkin.
Jos se voi innoittaa niin innoittakoon!
Sydämeni on tyhjennetty ämpäri.
Niin kuin henkimanaajat manaavat henkiä minä manaan
itseäni enkä löydä mitään.
Astun ikkunan luo ja näen kadun äärimmäisen selvästi.
Näen kaupat, näen jalkakäytävät, näen ohi ajavat autot,
näen vaatetetut elolliset olennot hyörimässä,
näen koirat jotka nekin ovat olemassa,
ja kaikki tämä painaa minua kuin maastakarkoitus
ja kaikki tämä on vierasta, niin kuin kaikki.)
Olen elänyt, opiskellut, rakastanut, ja jopa uskonut,
eikä tänä päivänä ole edes kerjäläistä jota en kadehtisi
vain siksi ettei hän ole minä.
Katselen kaikkien ryysyjä ja haavoja ja valheita
ja ajattelen: ehket sinä ole koskaan elänyt ja opiskellut
tai rakastanut tai uskonut
(ilmankin on mahdollista valmistaa itselleen
todellisuus siitä kaikesta);
kenties olet vain hädin tuskin ollut, kuin sisilisko jolta
katkaistaan häntä
ja se jää vastahakoisesti olemaan pelkkä häntä ilman sisiliskoa.
Tein itsestäni sen mitä en osannut,
minkä olisin voinut tehdä, sitä en tehnyt.
Valitsin väärän naamiaispuvun.
Heti minut tunnettiin siksi mikä en ollut, en minä kumonnut
vääriä käsityksiä vaan menin sekaisin.
Kun yritin riisua naamioni
se oli liimautunut kasvoihini.
Kun sain sen irti ja näin itseni peilistä
olin jo vanhentunut.
Olin päissäni enkä pystynyt enää pukeutumaan siihen pukuun
josta en ollut päässyt eroon.
Jätin naamion pois ja kukuin puvustossa
kuin koira jota johtokunta sietää
vain koska se on säyseä
ja minä kirjoitan tämän kaiken vain osoittaakseni
että olen ylevämielinen.
Hyödyttömien säkeitteni soiva olemus,
saisinpa kohdata sinut jonakin itse tekemänäni
eikä aina tarvitsisi jäädä vastakkain
vastapäisen Tupakkakaupan kanssa
polkien jalkoihin tietoisuutta omasta olemassaolosta
kuin mattoa johon humalainen kompastuu
tai mustalaisen varastamaa kynnysriepua
joka oli täysin arvoton.
Mutta Tupakkakauppias tuli kynnykselle ja jäi kynnykselle.
Katselu häntä pää epämukavasti puoliksi käännettynä
ja sielu epämukavasti puoliksi ymmärtäen.
Hän tulee kuolemaan ja minä tulen kuolemaan,
häneltä jää nimikilpensä ja minulta runoni.
Kuluu jokin aika, nimikilpi kuolee, ja runot myös.
Kuluu jokin aika ja kuolee katu jolla kilpi oli
ja kieli jolla runot on kirjoitettu.
Sitten kuolee pyörivä planeetta jolla tämä kaikki tapahtui.
Toisilla kiertolaisilla toisissa järjestelmissä jotkin ihmisentapaiset
tekevät edelleen jotain runontapaisia ja elävät
kilventapaisten takana
aina jokin jotakin toista vastapäätä,
aina jokin yhtä hyödyttömänä kuin toinenkin,
mahdoton aina yhtä typeränä kuin todellinen,
syvyyksien salaisuus yhtä totena kuin pinnan salaisuuden unikuva-
Mutta muuan mies astui sisään Tupakkakauppaan
(ostamaan tupakkaa?)
ja uskottava todellisuus laskeutui äkkiä ylleni.
Kohottauduin tarmokkaana, vakuuttuneena, ihmismäisenä,
ja hankkiuduin kirjoittamaan nämä säkeet
joissa väitän päinvastaista.
Mielessäni kirjoittamisen aikomus sytytän savukkeen
ja imen savukkeesta vapauden kaikista ajatuksista.
Seuraan savua kuin omia teitäni,
ja herkän ja täysipainoisen hetken ajan nautin
vapaudesta olla pohtimatta yhtään mitään
ja tietoisuudesta että metafysiikka
on huonotuulisuuden seurausta.
Sitten nojaudun tuolissani taaksepäin
ja tupakoin edelleen.
Jatkan tupakoimista niin kauan kuin Kohtalo sallii.
(Jos menisin naimisiin pyykkärin tyttären kanssa
olisin kenties onnellinen.)
Sen oivallettuani nousen tuolista. Menen ikkunaan.
Mies lähti Tupakkakaupasta
(työntäen vaihtorahat housuntaskuun?).
Kas, minähän tunnen hänet; se on Esteves metafysiikkaa vailla.
(Tupakkakauppias tuli kynnykselle.)
Kuin jumalallisen vaiston ohjaamana
Esteves kääntyi ja näki minut.
Hän heilautti kättään mennessään ja minä huusin
Terve, Esteves!
ja maailmankaikkeus
rakentui minulle uudelleen vailla ihanteita tahi toiveita
ja Tupakkakauppias hymyili.

15.1.1928

05 kesäkuuta 2012

Notturno

Yksi lempiruno on Eino Leinon Notturno.

Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä
maan huolit huntuus iankaikkiseen,
näin maata suo maailman sydämellä
sa lapses, unelmiinsa uupuneen,
kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä
ja laineell' liikkuvalla linna veen,
myös piha pitkä ilman pilvyellä
tai talo nousta taivaan autereen;
tyyssija heillä tyyni on, - mut kellä
on rauha riutuvalla rakkauteen?

Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä
on niinkuin kaiku kaukokanteleen,
kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä
kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen!
Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,
en muuten kestä uuteen keväimeen,
suo sydänämpöäs mun lähennellä,
mun tuta riemu rinnan syttyneen,
kun kaikki sammuu, katoaa, - mut kellä
on helkatulta arkeen ainaiseen?

Eino Leino: Yli laaksojen, laulupuiden (Karisto 2002)