Kaikki hienot väitöskirja-aiheeni

Nyt, kun olen todennäköisesti aloittamassa lapsi- ja perhetyön koulutusta, huvittaisikin äkkiä palata jo ennen alkamistaan keskeytyneen väitöskirjan ääreen. Sen keskeyttämisessä ennen alkamistaan oli ehdottomasti se hyvä puoli, etten ole sitoutunut mihinkään aiheeseen. Siksi voin noin kahden viikon välein vakaasti päättää jonkun uuden aiheen, joka on minusta äärettömän kiinnostava ainakin kaksi päivää, ja jonka kimppuun aion järkyttävällä päättäväisyydellä ryhtyä.

Noin niin kuin vaikka. No. Seuraavana arkipäivänä. Osa tutkimusaiheista sisältää myös pääaineenvaihdon ja/tai jo toisiin tehtäviin siirtyneen dosentin houkuttelun takaisin yliopistolle.

Olen vakaasti päättänyt tutkia ainakin seuraavia.

1. Sanataikuuden ilmeneminen japanilaisessa kulttuurissa ennen kirjoitusjärjestelmän omaksumista ja siirtyminen kirjoituksen myötä loitsimisesta estetiikkaan
   
   Tämä on aiheina yksi kestosuosikkejani ja siitä piti alunperin kirjoittaa gradukin. Se jäi, kun totesin tiedostoista löytyvän enemmän valmista materiaalia buddhalaisaiheeseen ja halusin yhden järkyttävän huonon luennon jälkeen yliopistosta äkkiä pois. Tämä kuuluu myös moniosaiseen "kielen ja maailmankuvan suhde" -aihesarjaan.
   
   Aiheen perustana on pitkälti oma teoriani kielen ja maailmankuvan suhteesta eri kieli-kulttuureissa ja ajatus, että monissa kulttuureissa on ennen kirjoitusjärjestelmän saapumista (ja osin sen jälkeen) vallinnut niin kutsuttuun sanataikuuteen perustuva ajattelu, joissa kieltä ja maailmaa ei ole eritelty toisistaan. Esimerkiksi japanissa ei ennen kirjoitusjärjestelmän käyttöönottoa erotettu sanaa ja asiaa: molempiin viitattiin sanalla koto. Toisaalta mm. erilaisten tabusanojen synty ja loitsut perustuvat ajatukselle, että asian lausuminen on itse asia, ja että ihmistä voimakkaampia ilmiöitä voidaan hallita järjestämällä sanat tai käyttämällä kieltä oikein. Maagisen ja mahtavan karhun oikeaa nimeä ei voinut Suomessa lausua, koska niin pidettiin karhu poissa; jos hylkeitä metsästäessa mainitsi hylkeen nimen, hylje kuuli ja tiesi paeta. (Ilmeisesti hylje on juuri se sana, joka sanottiin oikeaa nimeä vältellessä.) Japanissa kuolleille annetaan edelleen uusi nimi, jottei kuolleen henki tule häiritsemään eläviä.
   
   Samoihin aikoihin kun japanilainen ilmeisesti nais- ja samaanijohtoinen yhteiskunta muuttui mantereen vaikutuksesta mies- ja hallitsijajohtoiseksi ja yhteiskuntarakenteessa tehtiin huomattavia uudistuksia, Kiinasta omaksuttua kirjoitusjärjestelmää alettiin muokata japanin kieleen sopivaksi. Tämä tapahtui siinä ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen. Poliittiset johtajat alkoivat usein kääntyä henkiin liittyvissä asioissa mantereelta, pääosin Koreasta, saapuneiden pappien puoleen, jotka palvelivat vahvempia henkiä. Samaanittaret vetäytyivät kaupungeista metsiin. Vanha magia ja suhde ympäröivään luonto- ja henkimaailmaan, joka ennen oli hallinnut koko yhteisöä, säilytettiin estetiikassa. Tabusanat, taikasanat ja loitsut alkoivat taipua runouden välineiksi: entisistä taikasanoista tuli runoudessa ikään kuin vakiintuneita metaforia.
   
   Tämä aihe on minusta edelleen hullun kiinnostava. Nyt, kun yritän miettiä, miksen tutki sitä, voin antaa syyksi vain oman laiskuuteni opetella man'yōganaa, joskus vuoden 650 tienoilla kehitettyä kirjoitusjärjestelmää, jossa kiinalaisille merkeille oli annettu japanilaiset foneettiset lukutavat.
   
   Ja yleinen laiskuuteni. Se on melko iso syy.
   
   
2. Luonnon esittäminen luontodokumenteissa ja mitä se kertoo kulttuurista
   
   Tämä puolestaan kuuluu aihesarjaan "ihmisen ja luonnon omituinen suhde". Luonnon lakeja käytetään usein perusteluna monille ihmisen toimintatavoille – esimerkiksi tehotuotannolle ja libertarismille – mutta ne ovat perusteluna ongelmallisia, koska perustuvat usein enemmän ajatukseen luonnosta kuin siihen, mitä todella tapahtuu. Monissa luontodokumenteissa heijastetaankin enemmän sitä, miten ihminen näkee tai haluaa nähdä luonnon, kuin mitä luonnossa todella tapahtuu. Lisäksi ne usein luovat vääristynyttä kuvaa siitä, että samalla kun luontoa voi käyttää perusteluna omalle toiminnalleen, villinä kuvattu luonto edustaa nimenomaan ihmisen toiseutta.
   
   Usein luontodokumentteja katsellessani ihmettelen mm. aihevalintoja ja kertojan narratiivia. Huomattavan usein aiheina ovat saalistus ja parittelu. Luultavasti siksi, että gnun rauhaisa ruohon jäystäminen on todella tylsää katsottavaa. Esimerkiksi Ylen Avara luonto-sarjan dokkarit ovat usein melko unettavia, koska kukaan ei taistele oikein mistään. Karhupaviaanit vain ryntäilevät laskuveden aikaan etsimään hainmunia ja pilvet liikkuvat taivaalla. Tämä kertoo kuitenkin enemmän ihmisestä kuin luonnosta – ja suomalaisista kertoo jotakin se, että meillä luontoa katsellaan mielellään rauhaisana ja unettavana.
   
   Yksi aiheiden kestosuosikki on leijonanpentu, jonka takaruumiin gnu tai joku muu sorkkaeläin on liiskannut ja joka raahautuu mukana pelkkien etukäpäliensä avulla. Kertoja pääsee aina toteamaan jo ensi metreillä, että luonto on armoton, eikä leijonalauma odota haavoittunutta poikasta. Se osoittautuu epätodeksi: leijonalauma odottaa ja auttaa poikasta viimeiseen asti, kunnes niiden on syystä tai toisesta pakko pelastaa oma henkensä. Kertoja ei kuitenkaan korjaa väärää oletustaan.
   
   Sinänsä arvostamani brittidokumentaattori David Attenborough on saanut (syystä) kritiikkiä sukupuolittuneesta narratiivista. Esimerkiksi esitys, että hämähäkkiuros arvostaa naaraan neitsyyttä, kuuluu hieman kyseenalaiseen sarjaan. Toisaalta hän jaksaa usein esittää ihastuttavalla innolla jotain viihteelliseltä kannalta ajateltuna melko tylsää, kuten vaikka ristihämähäkin verkonkutomista, ja dokumenteissa näkyy silloin tällöin myös ihmisen elinpiiriä.
   
   Eurooppalaisiin dokumentteihin tottuneena järkytyn myös amerikkalaisten luontoaiheisten ohjelmien väkivaltaisuudesta, joissa luonto esitetään usein uhkana. "I Was Bitten" -sarjassa usein hieman typerät mutta mahdollisimman tavallisina esitetyt ihmiset kertovat, kuinka eläimet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa. (Täytyykö ärsyttää elefanttia! Nuija!)
   
   En ole vielä ehtinyt tutustua japanilaiseen luontodokumenttitarjontaan. En ole myöskään varma, millä tavoin aihetta kannattaisi lähestyä. Ennen kaikkea kai pitäisi katsoa, millaisia tilanteita dokumenteissa esitetään (jonkinlainen avaintilannejako olisi varmaan hyvä: saalistus, parittelu, ruokailu, kasvissyönti, lihansyönti, pesänrakennus, ihmisen elinpiirin esiintyminen jne.), kirjata tilanteiden narratiivia ja sitä kautta miten luonto esitetään ihmiselle. Minua kiinnostaisi kuitenkin verrata sitä johonkin konkreettiseen. Haluaisin jonkinlaisen aineiston, jonka kautta tutkia, kuinka luontovertauksia käytetään puheessa ja mitä asiaa niillä ajetaan. Pitäisiköhän tutkia esimerkiksi eri maiden libertarismia? Tai ihan vain ympäristökeskustelua?
   
   
3. Maailmankuvan periyttäminen kielitse
   
   Oh, mitä hienoja sanoja tuossa tiivistetyssä otsikossa onkaan! Ajatus on joka tapauksessa kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että emme omaksu kasvattajiemme maailmankuvaa ainoastaan sitä kautta, mitä he sanovat, vaan myös sitä kautta, millaista kieltä he käyttävät: sanavalintojen, lauserakenteiden, kohteliaisuusilmausten, kuvailevan onomatopoetian ym. kautta.
   
   Tämän tutkimuksen oli tarkoitus olla tapaustutkimus Japanissa Fukushiman katastrofin jälkeen ja kytkeytyä kasvatuspsykologiseen keskusteluun. Olisin halunnut tarkkailla nimenomaan japanilaista suhdetta ihmistä vahvempiin voimiin sen kautta, kuinka katastrofista puhutaan lapsille. Se on minusta edelleen kiinnostava aihe, mutta en usko, että jaksan tutkia sitä kuin korkeintaan joskus jonkin artikkelin verran.
   
   
   
4. Valaiden kommunikaatiojärjestelmät: onko vain ihmisellä kieli?
   
   Tämä taitaa olla aika haaveellinen aihe. Se antaisi minulle mahdollisuuden viettää paljon aikaa valaiden kanssa, mikä tietysti on sen tarkoituskin. Se perustuu myös ärsytykseen siitä, kuinka moni tutkija edelleen väittää, että ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta kehittynyt kieli. Ensinnäkin: miksi meidän pitäisi olla erillisiä muusta eläinkunnasta? Toiseksi: se, ettemme kunnolla ymmärrä kuin omaa kommunikaatiojärjestelmäämme, kertoo mielestäni enemmän meidän tyhmyydestämme kuin eläinten vähäisestä kielikyvystä. Lisäksi tutkimukset aiheesta painottuvat aina siihen, että toiselle eläimelle on yritetty opettaa meidän kieltämme (simpanssit, belugavalaat, harmaapapukaijat), mutta harvemmin siihen, että me olisimme yrittäneet oppia kenenkään toisen kieltä. Siksi olisi mukavaa osallistua valastutkimuksiin nimenomaan lingvistinä.
   
   
   
5. Peilisolut ja autismi: mitä autistien kielenkehityksestä voi päätellä ihmiskielen kehityksestä yleensä?
   
   Tästä aiheesta innostuin vuosi sitten ihmiskielen evoluutiota käsitelleellä kurssilla. Pidin silloin kurssiesitelmäni peilisolujen yhteydestä kielen syntyyn. (Peilisolut ovat se osa ihmistä, joka auttaa meitä matkimaan: autisteilla peilisolujärjestelmän oletetaan olevan häiriintynyt.) Koska työskentelin noihin aikojen autistien kanssa, huomasin ihmiskielen kehityksessä hassuja yhteyksiä autistien puheenkehitykseen.
   
   Ihmiskielen ajatellaan kehittyneen irrallisten symbolien käytöstä tavujen ja foneemien kehittymisen ja semanttisten suhteiden ilmaisemisen kautta jonkinlaiseen protokieleen, ja siitä hierarkisten fraasisuhteiden kautta nykyisen kaltaiseen kieleen. Kahden viimeisen osan välissä olisivat kehittyneet muun muassa taivutusjärjestelmät, abstraktimmat semanttisen suhteiden koodaajat ja kieliopilliset suhteet. Kuulostaako hankalalta? Laajempi ja huomattavasti parempi selvitys löytyy Ray Jackendoffin artikkelista "Possible Stages in the Evolution of Language Capacity", kaavio aiheesta sivulla 2.
   
   Joka tapauksessa kantava ajatukseni ja suuri huomioni oli, että jos tuntemani vakavasti autistiset lapset pantaisiin riviin kielikyvyn mukaan, he muodostaisivat melko lailla samankaltaisen jatkumon kuin kuvataan yllä olevan kaltaisissa teorioissa kielen kehityksestä. Tiedä sitten, kuinka paljon tällainen tutkimus tukisi kuitenkaan noita teorioita tai toisi niihin edes uutta näkökulmaa. Lisäksi minulta puuttuu valtavasti neurologista tuntemusta, jota tällaiseen tutkimukseen tarvittaisiin.
   
   Pakko kertoa myös kurssilla opittu ilahduttava trivia: Max Planck-instituutin geenitutkimusosasto on osoittanut, että pian Afrikasta muutettuaan homo sapiens sapiens on pariutunut homo sapiens neanderthaliensin kanssa, ja siksi meissä kaikissa on vähän neanderthalilaista. Kaikissa, paitsi puhtaasti afrikkalaisissa. He ovat aitoja homo sapienseja.

No, ehkä kirjoitan väitöskirjan sitten, kun laitokselle tulee uusi professori? Aika hyvä aikaraja. Ehtinen keksiä siihen mennessä muutaman aiheen lisää. Mutta yksi on varmaa: buddhalaisuuden tutkimukseen olen kyllästynyt lopullisesti. Tässä joka tapauksessa japaninmakakilinkki.

Kielen omistusoikeus, niin, ja tietenkin väkivaltainen panda

Yksi lempikirjojani kautta aikojen on Lynne Trussin Eats, Shoots & Leaves: The Zero Tolerance Approach to Punctuation. Luen sitä kolmatta kertaa. Kirjan nimi viittaa vitsiin, jossa panda menee ravintolaan ja pilkkuvirheen takia päätyy tappamaan tarjoilijan. Truss puhuu englannin välimerkeistä ja erityisesti siitä, miksi ne pilkut joillekin ihmisille nyt vain yksinkertaisesti ovat niin käsittämättömän tärkeitä. (Toisaalta en usko, että kukaan muu jaksaisi koko kirjaa lukeakaan kuin me, joille pilkutus on käsittämättömän tärkeää.)

Uh, sen kansikin
aiheuttaa kylmiä
väreitä.

No, minä rakastan hyvää välimerkkien käyttöä. Trussin mielestä välimerkit ovat huomaavaisuutta lukijaa kohtaan, ja sitähän ne ovat: taitavasti käytetyt välimerkit luovat luennalle huomaamattoman rytmin, ne saavat tekstin soljumaan. Samalla olen kuitenkin hieman kiusaantunut siitä, miksi tässäkin asiassa täytyy olla niin monta sääntöä. Kun alkaa puhua pilkkusäännöistä, mieleen tulee väistämättä sinikantinen Äidinkielen käsikirja, ja kun mieleen tulee sinikantinen Äidinkielen käsikirja, tuntuu heti, ettei kieli olekaan omaa. Se on jonkun muun tekemä kokoelma sääntöjä ja normeja, joita täytyy opetella hieman huonosti tuuletussa luokassa, jossa on vihreät pulpetit ja pölyiset ikkunat.

Mitä tulee kielioppisääntöihin, ryhtymisen rektiovirheet sattuvat olemaan sekä parhaan ystäväni että mieheni lempiärsyte. (Kyse on siis siitä, että kun meille opetetut oikeat muodot ovat "alkaa tehdä", "ruveta tekemään" ja "aloittaa tekeminen", niin jotkut pirulaiset käyttävät näitä toisin, esimerkiksi muodossa "alkaa tekemään". Ja tämähän on siis väärin. Tai niin meille ainakin on opetettu. Tästä lemmikseen ärsyyntyviltä tekee mieli kysyä, kuinka he suhtautuvat nuorten keskuudessa yleistyvään rektiomalliin "pystyy tehdä" esimerkiksi lauseessa: "Mä en pysty juoda enempää.")

Oma lempiärsytteeni ovat relatiivipronominien korrelaatit. Periaatteessa sääntö kuuluu niin, että "joka"-sanaa käytetään viitatessa yksittäiseen substantiiviin ("Söin omenan, joka oli raaka.")  tai substantiivilausekkeeseen("Söin punaisen omenan, joka oli raaka.") ja "mikä"-sanaa, kun viitataan kokonaiseen lauseeseen ("Söin raa'an omenan, mikä oli tyhmää.") Ja kun Lynne Truss hermostuu virheellisestä apostrofien käytöstä, jota ei vain voi olla huomaamatta, en minäkään yksinkertaisesti voi sille mitään, että korvaani sattuu joka kerran, kun joku viittaa "mikä"-sanalla yksittäiseen substantiiviin tai substantiivilausekkeeseen ("Söin omenan, mikä oli raaka.") Ja näin tapahtuu puheessa. Teen niin itsekin, ja se sattuu korvaani myös silloin.

Koska ilmiö on niin yleinen, olisi tietenkin luontevaa ajatella, että meille ala-asteelta yliopistoon asti tankattu sääntö ei ehkä nykysuomessa, ainakaan puhutussa kielessä, pidä paikkaansa, vaan "mikä"-sanalla voi itse asiassa viitata myös yksittäiseen substantiiviin. (Sen sijaan en muista koskaan kuulleeni kenenkään viittaavan "joka"-sanalla kokonaiseen lauseeseen.) Ja koska ehkä kuuluisimmassa suomalaisessa runossa, Eino Leinon Nocturnessa, myös viitataan "mikä"-sanalla yksittäiseen substantiiviin ("siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu"), olisi luontevaa ajatella, ettei tuo sääntö ole ollut kovin ehdoton myöskään edeltäneen vuosisadanvaihteen tienoilla.

Miksi meille sitten tankataan, millä pronominilla viitataan minkäkinlaiseen korrelaattiin, jos ei yksi suurimmista runoilijoistammekaan käyttänyt sitä niin kuin meille opetetaan?

Yksi syy varmasti on suomalainen suhde kieleen. Kotimaisten kielten keskuksen alaisuudessa toimii Kielitoimisto, joka "toimii kielenhuoltoviranomaisena eli ohjaa ja kehittää suomen yleiskieltä". Toisin sanoen Suomessa on autoritäärinen instituutio, jolla on oikeus määrittää, millainen kieli on oikein ja millainen väärin – noin niin kuin todella karkeasti ilmaistuna. Esimerkiksi Iso-Britanniassa tai Yhdysvalloissa tällaista auktoriteettia ei ole. Kun Lynne Truss on pandakirjaansa kirjoittaessaan turvautunut useiden eri akateemikkojen ja kielioppimaakareiden oppaisiin välimerkkien käytöstä, Suomessa samat asiat voi kysyä puhelimitse suoraan Kielitoimistosta.

Ensi kuulemalta tuntuu, ettei sillä ole juurikaan väliä. Mitä sitten, kertooko pilkkusäännöistä joku Oxfordin professori vai Kielitoimisto? Siinä on kuitenkin olennainen ero. Maassa, jonka virallista kieltä hallitsee valtion säätämä kieliauktoriteetti, on olemassa tavallisia kielenpuhujia ylempi taho, jolla on oikeus määrittää yleiskielen normit, ja niitä normeja koulujärjestelmä opettaa. Tämä tarkoittaa, että kielenpuhujalla – siis sinulla tai minulla – ei ole lupa määrittää itse, mikä on hyvää kieltä. Asia, joka saattaa omaan kielikorvaan kuulostaa täysin oikealta, onkin itse asiassa "väärin". Toisin sanoen seurauksena on ilmiö nimeltä oikeakielisyys. Siihen taas liittyy kielenhuolto, joka on mielestäni ongelmallinen jo terminäkin. Auto ymmärrettävästi huolletaan, koska on edullista pitää auto mahdollisimman lähellä alkuperäistä kuntoaan, ettei se mene rikki. Kieli ei kuitenkaan voi mennä rikki. Kieli voi ainoastaan muuttua.

Maassa, joissa ei ole Kielitoimistoa vastaavaa auktoriteettia, kieliopinkirjoittajien täytyy määrittää kielen normit sen mukaan, kuinka ihmiset kieltä todella käyttävät. (Sekään ei tietenkään ole ongelmatonta, koska normit luodaan usein tietyn ryhmän käyttämän kielen pohjalta.)

Tämä ero korostui, kun Kotus vuodenvaihteessa muuttui Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta Kotimaisten kielten keskukseksi. Tutkimus siirrettiin yliopistojen vastuulle, mikä tarkoittaa, ettei yleiskielen normien määrittämisestä vastaava instituutio enää ole yhteydessä kielen muutoksia tutkiviin tahoihin kuin välillisesti.

Olisi hirmuisen mukavaa luottaa auktoriteettien järkevyyteen: siihen, että normit eivät olisi olemassa vain normien takia. Iso osa niistä ei olekaan. Esimerkiksi ylempänä mainitut rektiot ja relatiivien korrelaatit kuitenkin kuuluvat siihen pienempään osaan, jossa normit eivät kuitenkaan vastaa puhuttua kieltä. Kun lapsille täytyy järjestäen opettaa esimerkiksi oikean rektion käyttö – ja lapset ovat oppineet rektioiden summittaisen käytön vanhemmiltaan – on syytä kysyä, eikö suomen kielessä yksinkertaisesti voi, ainakin nykyään, käyttää rektioita vastoin meille opetettuja normeja. Muistan, kuinka juuri näitä samoja rektioita tankattiin meille kolmannella luokalla. Ne piti opetella ulkoa. Ei saa kirjoittaa "alkaa tekemään". Koska se on väärin. Väärin.

Osittain kyse on tietenkin myös kieltä valvovan instituutin hitaasta reagoinnista kielen muutoksiin. Ja toisaalta sen vaikeudesta. Milloin kielessä tapahtunut muutos on niin yleinen, että se voidaan katsoa normien mukaiseksi? Esimerkiksi "ruoka"-sanan genetiivin kirjoitusmuodon "ruuan" hyväksymiseen meni vuosikymmeniä, vaikka on hieman kyseenalaista, milloin ihmiset ovat todella jaksaneet ääntää "ruoan" o-äänteen.

Oikeakielisyyden ihanne ylettyy kaikkialle. Hämeenlinnan seudulla on paikannimiä, jotka loppuvat hämäläisittäin "-taka", esimerkiksi Hauhontaka ja Vuorentaka. Tieuudistusten myötä paikkojen nimiä on kuitenkin yleiskielistetty: Hauhontaakse johtaa Hauhontaustantie ja Vuorentaakse Vuorentaustantie. Ainakin "Hauhontausta" luki myös jonkin aikaa paikannimenä tienviitassa, vaikka se myöhemmin vaihdettiin hämäläiseen muotoonsa.

Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt kuulemaan esimerkiksi, ettei jokin sana ole sana. Minä sanoin, sinä ymmärsit. Miten niin se ei ole sana? Siksi, ettei sitä löydy sanakirjasta? Ettei kukaan ole vahvistanut sitä sanaksi? Enkö muka äidinkielisenä puhujana ole riittävä auktoriteetti omalle kielelleni? Kuka minun kieleni omistaa, jos en minä? Suomen kieli on perustaltaan kuvailevasti onomatopoeettinen (eli sanat kuvaavat paitsi ääniä, myös muotoja ja olemuksia), minkä lisäksi uusia sanoja luodaan ja on aina luotu johtamalla. (Turha tulla minulle vänisemään, ettei esimerkiksi "ärsyte" ole sana.)

Toisaalta, kun käytän arkipuheessani esimerkiksi sanaa "ärsyte" tai "lemmikseen", siitä ei suinkaan huomauta Kotus vaan keskustelukumppanini (eikä hänkään onneksi kovin usein). Itse joudun usein nielemään suustani purkautumaisillaan olevan kiihkeän huudon: "JOKA! Ei mikä vaan JOKA!" Aina en onnistu.

Miksi kielen oikominen tuntuu niin tärkeältä, vaikka sitä sinänsä ymmärtää tai ainakin luulee ymmärtävänsä kielen muuttuvan luonteen?

Ensimmäisenä mieleen tulee selkeys. Paitsi että tarkka sanojen käyttö, kekseliäät johtimet ja huomaavaisesti käytetyt välimerkit ovat viehättäviä, ne selkeyttävät viestiä, joka pyritään välittämään. Blogien, tekstiviestien, sähköpostien jne. huono kieli – tai sanotaan vaikka mieluummin huomattavasti yleiskielen normeista poikkeava kieli – ei ärsytä ainoastaan siksi, että se poikkeaa normeista. Se ärsyttää, koska se on epäselvää ja vaikealukuista, ja koska on yhtä epäkohteliasta kirjoittaa niin, että toinen joutuu näkemään vaivaa tekstin lukeakseen, kuin on puhuessa mutista asiansa villapaidan hihaan ja pälyillä samalla kaukaisuuteen. Julkisten tekstien pitäisi olla kirjoitettu selkeällä yleiskielellä jo ihan vain yleisen tasa-arvon takia (eli jotta kaikilla olisi mahdollisuus ymmärtää tekstin sanoma).

Lisäksi, kaunis kieli on kaunista kieltä. Vaikka kielestä ei tee kaunista pysähtyminen nipottamaan yhdestä pilkusta tai merkillisestä sanamuunnoksesta, arvostan sitä, että meille opetetaan koulussa, kuinka kirjoittaa soljuvaa mutta hyvin argumentoitua tekstiä, jossa pilkut ja puolipisteet avustavat lukijaa pysähtymään oikeisiin paikkoihin. Arvostan myös jokaista, joka on sen taidon vaivautunut opettelemaan.

Epäilen silti, että yksi suuri syy arvostaa oikeakielisyyttä on kuitenkin, niin epämieluisaa kuin se onkin itselleen tunnustaa, valta. Vaikka on mukavaa puhua esteettisyydestä ja kohteliaisuudesta, tosiasia on, ettei ilman hyvää yleiskielen hallintaa ole mahdollisuutta valta-asemaan yhteisössään. Sen voi todeta helposti esimerkiksi kuuntelemalla vaalitenttejä ja poliitikkojen puheita. Presidenttiehdokkaat puhuvat haastatteluissa lähes kirjakieltä, ja puhekielenomaisuuksia löytää vain hyvin tarkkaan kuuntelemalla. (Edellisten presidentinvaalien kakkoskierroksen ehdokkaista Niinistö puhuu puhtaampaa kirjakieltä kuin Haavisto. Sen sijaan – ei kovinkaan yllättävästi – Timo Soinin puheessa esiintyy puhekielisyyttä huomattavasti enemmän.)

Kielenhallinta kertoo koulutuksesta ja sitä kautta sivistyksestä. Jokainen vaihtaa tietenkin kielirekisteriä (puhetyyliä ja sanastoa) riippuen siitä, kenen kanssa puhuu, mutta kyse onkin siitä, osaako käyttää oikeaoppista yleiskieltä yhteiskunnallisesti tärkeämmissä tehtävissä. Eikä tämän huomatakseen tarvitse osallistua edes politiikkaan – riittää, kun asioi jossakin valtion virastossa. Oikeakielisyys on tärkeää, koska se pitää yllä tiettyä sivistystasoa. Ja oikeakielisyys on tärkeää, koska sen hallitseminen takaa kuulumisen tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään.

Oikeakielisyydestä luopuminen ei toki ratkaisisi yhtäkään yhteiskunnallista ongelmaa. Kielellä merkitään kuulumista tiettyyn ryhmään, ja kulttuurissamme satutaan arvostamaan kielirekisteriä, joka kertoo koulutuksesta. Jokainen tietää, että yläasteyhteisön sosiaalinen yläluokka ei käytä kirjakieltä vaan pikemminkin aggressiiveja, hieman kuin monissa paviaaniyhteisöissä. Eikä Soinikaan uskalla poiketa kovin kauas täsmällisestä yleiskielestä (ainakaan vielä).

Tiedättekö mitä? Minusta näin on jokseenkin hyvä. Minusta on mukavaa, että oikeakielinen ryhmä on suhteellisen rauhallisen elämänmenon ryhmä, ja minusta on mukavaa kuulua tuohon ryhmään. Lisäksi minusta on mukavaa, kun teksti soljuu ja solisee. Minusta on mukavaa, kun välimerkit on sijoitettu tekstiin niin taitavasti, että se on melkein kuin musiikkia.

Ja kuitenkaan en voi mitään sille, että suhtaudun hieman epäilevästi auktoriteettiin, jolla on oikeus määrittää kielelle muita kuin luonnollisia normeja. Jos äidinkieliset puhujat käyttävät ryhtymisen rektioita tai relatiivipronomineja miten sattuu, on kielen luonnollinen normi käyttää niitä miten sattuu. Kukaan ei mielestäni voi päättää äidinkielisen puhujan puolesta, millainen kieli on oikeaa.

Ehkä toivoisinkin enemmän erilaisten rekisterien hyväksymistä. Ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa kieltä, ja se on asia, joka pitäisi mielestäni opettaa koulussa. Että kieltä saa käyttää niin luovasti kuin haluaa, ja että kielen rajat kulkevat jossain niillä tienoin, jossa ymmärrettävyys alkaa kärsiä (jos sielläkään). Että oikeakielisyys on vain yksi rekisteri toisten joukossa. Että kieli muuttuu, ja jos se ei olisi koskaan muuttunut, kommunikoisimme edelleen kuin paviaanit.

p.s. Vaikka olen tässä kirjoituksessa tuonut ilmi epäilevän suhtautumiseni Kielitoimistoon, tunnustan lukevani aktiivisesti Kotuksen maanmainioita kolumneja muun muassa sanojen etymologioista. Arvostan heidän työtään hyvin paljon, ja minulle tulee Kielikello. Kielentutkimuksen siirtäminen pois Kotuksen vastuulta on mielestäni huolestuttavaa.