Kerran asuin Japanissa: temppeli

Kerran asuin Japanissa. Valokuvakokoelmani tuolta ajalta ovat sekavia, täynnä pieniä tavallaan merkityksettömiä otoksia asioista, jotka ovat kiinnittäneet huomioni, lukemattomia kuvia kivistä tai lehdistä, negatiiveja joihin en jaksa käydä käsiksi. Ehkä niin on, koska merkityksellisimpiä asioita on vaikein kuvata? Vuoden vaihto-opiskelun jälkeen asuin puoli vuotta zen-temppelissä maaseudulla. Siirryin sinne oikeastaan astettain: toukokuusta alkaen lintsasin säännöllisesti koulusta käydäkseni temppelissä. Elokuussa kävin Suomessa ja jätin kameran kotiin. En tiedä, kuinka olisin muutenkaan todella voinut kuvata tuntikausien meditaatiota liikkumatta, paksua syyssumua joka täytti temppelin laakson aamuisin ja hälveni aina ennen kahtatoista, sammalpuutarhan kitkemistä aikaisin aamulla tai pilviä, jotka eksyivät kukkuloilta laaksoon.

Once I lived in Japan. My photo collection from that time is disorganized, full of small and apparently meaningless shots of things that have drawn my attention, countless pictures of stones or leaves, negatives I don't feel looking through. Maybe it is so, because the most meaningful things are the most difficult to catch? After a year of exchange studies I lived a half year in a Zen temple on the countryside. I moved in their gradually, skipping classes to visit the temple from May onwards. In August I visited Finland, leaving my camera behind. I don't think I could have, anyways, shot hours of meditation without moving even my toes, the thick autumn fog that filled the valley of the temple in mornings and disappeared before twelve, weeding the moss garden early in the morning or clouds losing their way, descending from hills to the valley.

Meditaatio- ja sutrasalia imuroidaan. Muista se tuntui olevan tavanomaista,
mutta minua ei koskaan lakannut huvittamasta, että joku vain vei imurin
tuohon muuten pyhään tilaan ja nosti ja siirsi kaikkea imuroidakseen niiden
alta ja päältä niin kuin tavallisessa olohuoneessa. 
Meditation and sutra hall getting vacuumed. While everyone else seemed
to think that vacuuming a sutra hall as nothing, it never stopped amusing
me that someone would just take a vacuum to this otherwise holy space,
lift and drag everything, like a common living-room.

Toukokuussa pienet sammakonpoikaset täyttivät puutarhan, kiiveten
puihin ja kaikkialle mihin pääsivät. 
On May, tiny frogs filled the grounds, climbing
on trees and everywhere they could.

Riisipeltoja ja tie temppelin vierasmajaan.
Riisipellossa näkyy pilven heijastus. 
Rice fields and the way to the guest house of the temple.
A cloud's reflection shows on the surface of a rice pad.

Kerran asuin Japanissa: nauta Kiinanmereltä

Äiti osti skannerin. Hukuin valokuviin ja negatiiveihin, muistoihin. Ensimmäiseksi käsiin sattui useita kuvia okinawalaisesta nautaeläimestä.

Mom bought a scanner. I drowned in photos and negatives, memories. First several pictures of an Okinawan cow.

Kirjolapastelua

Eräänä päivänä miettiessäni, mitä voisi neuloa seuraksi miehen Sarajevosta raahatulle paksunkarhealle villapalttoolle, törmäsin tähän blogiin ja ihastuin saman tien kirjoneuleisiin, joista en aiemmin erityisesti ollut välittänyt. Ja viimeistään tämä robottineule lumosi täysin.

En ole päässyt vielä ihan noin pitkälle. Tässä nyt kuitenkin kahdet lapaset.

Näiden kuvio on tosi yksinkertainen, mutta halusin käyttää niihin joskus
ostetut liukuvärjätyt langat. Varsinkin, kun kyseessä on Novitan Puro-lanka,
jonka värivalikoima näköjään vaihtuu niin, että aikanaan ostettua väriä
ei saa enää myöhemmin, vaan ainoastaan jotain kummia oksennettua
vesiväripalettia muistuttavia toistensa kanssa samannäköisiä "värejä".
Harmaa on hahtuvalankaa eli unelmapehmoista.

Samat tumput kädessä. Ison näköinen resori menee hyvin käsivarren
ympärille. Resorin pituus on 12 cm, ja itse tumput ovat pienikätiselle,
kädenympärys max. 18 cm rystysten kohdalta mitattuna (jolloin aika tiukat).

Näitä lapasia on jo käytetty, niin kuin huopumisesta näkyy. Kuvio
on itse suunniteltu, kämmenpuolesta ei tullut erityisen kiva.
Erityisesti tykkään kuitenkin noista resoreista.

Ja tässä vielä miltä näyttävät kädessä. Harmaa lanka on Novitan Huopasta,
oranssi Karnaluksista ostettua tosi kierteistä merinoa.

Kirjaskorpioni!

Näin eilen ensimmäistä kertaa koskaan kirjaskorpionin! Kirjaskorpionin! Olen haaveillut kirjaskorpionin näkemisestä siitä asti, kun luin ensi kerran Anto Leikolan pakinakokoelman Otuksia ja itikoita. Siksi tiesin heti, kun mies ihmetteli, mikä tuo kummallinen ötökkä pitkine sarvineen on, että se on kirjaskorpioni, ja ne sarvet ovat sen sakset. Ja että kirjaskorpionia ei missään nimessä kannata tappaa, koska se syö pois ne ötökät, jotka saattavat aiheuttaa ihmiselle haittaa. Kirjoillamme ja kodillamme on siis oma suojelusskorpioni!

Kirjaskorpioni kuuluu valeskorpioneihin, jotka ovat jostakin hämähäkkien ja skorpionien väliltä. Ne eivät pure ihmisiä, mutta liuottavat kyllä punkit, pölytäit ja muut inhat ötökät saksistaan valuvalla myrkyllä. Jos niitä on kotona paljon, se tarkoittaa kuitenkin, että niillä on paljon ruokaa – ja silloin kannattaa tarkastaa talon ilmastointi. Niin kuin Ylekin kertoo.

Kirjaskorpioni-innossani eksyin keskustelupalstalle, jossa yhdessä päiviteltiin, kuinka ällöttävä elukka on kyseessä ja kuinka siitä pitää päästä heti eroon. Miksi kukaan haluaisi eroon ötökästä, joka syö tuholaisia? Hermostuin taas pahanpäiväisesti siitä, kuinka kaikki itselle vieras halutaan heti tappaa tutustumatta siihen lainkaan. Viimeviikkoinen päätökseni irtautua ihmiskunnasta, kasvattaa häntä ja liittyä johonkin älykkäämpään apinalajiin sai taas lisää vakautta. (Päätös lähti sarvikuonoista.)

Tämä ja muita kauniita kirjaskorpionikuvia löytyy täältä.

Kauhean mukavaa

Koneelle oli unohtunut Viron kuvia. Niissä ei ole mitään kovin ihmeellistä, mutta kylläkin asioita, jotka ovat minusta melko mukavia.

Von Ungern-Sternbergien suvun yhden höyrähtäneen jäsenen rakastetulleen
rakentaman kartanon jäämät. Takana on neuvostoaikainen lentokenttä.

Joutilas piha Haapsalussa. Se on minusta mukava, koska
Helsingissä ei enää ole joutilaita pihoja, ei joutilaita viheralueita,
ei mitään joutilasta. Virossa tuntuu usein siltä, että kaupungissakin
voi hengittää, kun kaikki ei ole niin suunniteltua ja rakennettua.

Haapsalun rautatieasema. Hieno, eikö?
Tämä kuva on tässä ennen kaikkea isin takia.

Soma intialainen kahvila Kuressaaressa.

Kaalin kraaterijärvi Saaremaalla.

Lampaat tulevat Rasmuksen luo.

 

 

Kuva on otettu majapaikasta Kuressaaresta. Mylly on viroksi veski, ja siitä
nimi Veskimaja hoov. Huone oli piharakennuksessa suloisella pihalla, omistaja
oli tehokas nainen, joka piti myös muutaman korttelin päässä luomukahvilaa.

Matkustimme Tallinnasta Hiiumaalle, sieltä Saaremaalle ja sieltä takaisin
Tallinnaan: matkaan mahtui kolme lauttaa. Viimeisessä kukaan ei jaksanut
edes nousta autosta. Automatkassa on minusta jotain kauhean mukavaa
– ehkä se, kuinka autosta matkan aikana muodostuu matkaseurueen oma pesä.

Norsun kyyneleet

Itken oikeasti aika usein. Viimeksi itkin tänään aamulla. Aihe: norsut.

Luin lahjaksi saamaani Desmond Morrisin kirjaa Eläinten jännittävä maailma. Siinä kerrotaan, kuinka norsunaaraat toimivat kätilöinä toistensa synnytyksissä, kuinka isoäitinorsu puolustaa laumaansa, kuinka norsut herkästi tunnustelevat kukkasia kärsällään, kuinka ne käyttävät kärsäänsä snorkkelina uidessaan syvässä vedessä. Ja trivia: afrikannorsun korvat ovat suuremmat kuin intiannorsun, koska norsu haihduttaa kuumuutta korviensa kautta, ja afrikannorsulla on kovasti enemmän kuumuutta haihdutettavana.

"Aasialaisia norsuja on käytetty ikimuistoisista ajoista lähtien metsänraivauksessa, juhlakulkueissa, sodankäynnissä, kantojuhtina ja sirkusesiintyjinä. Afrikkalainen norsu on säästynyt sellaisilta nöyryyttäviltä tehtäviltä, koska sitä on paljon vaikeampi hallita", kirjoittaa Morris, ja minä muistan Phnom Penhin kaduilla ihmisapina selässään hitaasti askeltaneet valtavat, surulliset elefantit. Muistan niiden hajun, jonka tunnistin jo jonkun matkan päässä, jolloin innokkaasti hihkaisin: "Norsu!" Muistan, että elefantti on khmeriksi dom roi. Mutta ennen kaikkea muistan elefanttien loputtoman surulliset silmät.

Mutta Morris jatkaa:

"Kun luet näitä sanoja, voit olla varma eräästä asiasta – norsut ovat jälleen huomattavasti vähentyneet. Miljoonien vuosien jälkeen näiden eläinjättiläisten aikakausi on lähenemässä loppuaan. Meillä on ollut onnea saadessamme elää, kun ne ovat vielä keskuudessamme, ihmetellä niitä ja nauttia niiden seurasta."

Tässä vaiheessa minä alan itkeä. Jos paikalla olisi norsu, jota voisin halata ja kiittää sen miljoonavuotisesta seurasta, tekisin niin.

Tämä kuva ja lisää mahtavia norsukuvia löytyy täältä.

Kaikki hienot väitöskirja-aiheeni

Nyt, kun olen todennäköisesti aloittamassa lapsi- ja perhetyön koulutusta, huvittaisikin äkkiä palata jo ennen alkamistaan keskeytyneen väitöskirjan ääreen. Sen keskeyttämisessä ennen alkamistaan oli ehdottomasti se hyvä puoli, etten ole sitoutunut mihinkään aiheeseen. Siksi voin noin kahden viikon välein vakaasti päättää jonkun uuden aiheen, joka on minusta äärettömän kiinnostava ainakin kaksi päivää, ja jonka kimppuun aion järkyttävällä päättäväisyydellä ryhtyä.

Noin niin kuin vaikka. No. Seuraavana arkipäivänä. Osa tutkimusaiheista sisältää myös pääaineenvaihdon ja/tai jo toisiin tehtäviin siirtyneen dosentin houkuttelun takaisin yliopistolle.

Olen vakaasti päättänyt tutkia ainakin seuraavia.

1. Sanataikuuden ilmeneminen japanilaisessa kulttuurissa ennen kirjoitusjärjestelmän omaksumista ja siirtyminen kirjoituksen myötä loitsimisesta estetiikkaan
   
   Tämä on aiheina yksi kestosuosikkejani ja siitä piti alunperin kirjoittaa gradukin. Se jäi, kun totesin tiedostoista löytyvän enemmän valmista materiaalia buddhalaisaiheeseen ja halusin yhden järkyttävän huonon luennon jälkeen yliopistosta äkkiä pois. Tämä kuuluu myös moniosaiseen "kielen ja maailmankuvan suhde" -aihesarjaan.
   
   Aiheen perustana on pitkälti oma teoriani kielen ja maailmankuvan suhteesta eri kieli-kulttuureissa ja ajatus, että monissa kulttuureissa on ennen kirjoitusjärjestelmän saapumista (ja osin sen jälkeen) vallinnut niin kutsuttuun sanataikuuteen perustuva ajattelu, joissa kieltä ja maailmaa ei ole eritelty toisistaan. Esimerkiksi japanissa ei ennen kirjoitusjärjestelmän käyttöönottoa erotettu sanaa ja asiaa: molempiin viitattiin sanalla koto. Toisaalta mm. erilaisten tabusanojen synty ja loitsut perustuvat ajatukselle, että asian lausuminen on itse asia, ja että ihmistä voimakkaampia ilmiöitä voidaan hallita järjestämällä sanat tai käyttämällä kieltä oikein. Maagisen ja mahtavan karhun oikeaa nimeä ei voinut Suomessa lausua, koska niin pidettiin karhu poissa; jos hylkeitä metsästäessa mainitsi hylkeen nimen, hylje kuuli ja tiesi paeta. (Ilmeisesti hylje on juuri se sana, joka sanottiin oikeaa nimeä vältellessä.) Japanissa kuolleille annetaan edelleen uusi nimi, jottei kuolleen henki tule häiritsemään eläviä.
   
   Samoihin aikoihin kun japanilainen ilmeisesti nais- ja samaanijohtoinen yhteiskunta muuttui mantereen vaikutuksesta mies- ja hallitsijajohtoiseksi ja yhteiskuntarakenteessa tehtiin huomattavia uudistuksia, Kiinasta omaksuttua kirjoitusjärjestelmää alettiin muokata japanin kieleen sopivaksi. Tämä tapahtui siinä ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen. Poliittiset johtajat alkoivat usein kääntyä henkiin liittyvissä asioissa mantereelta, pääosin Koreasta, saapuneiden pappien puoleen, jotka palvelivat vahvempia henkiä. Samaanittaret vetäytyivät kaupungeista metsiin. Vanha magia ja suhde ympäröivään luonto- ja henkimaailmaan, joka ennen oli hallinnut koko yhteisöä, säilytettiin estetiikassa. Tabusanat, taikasanat ja loitsut alkoivat taipua runouden välineiksi: entisistä taikasanoista tuli runoudessa ikään kuin vakiintuneita metaforia.
   
   Tämä aihe on minusta edelleen hullun kiinnostava. Nyt, kun yritän miettiä, miksen tutki sitä, voin antaa syyksi vain oman laiskuuteni opetella man'yōganaa, joskus vuoden 650 tienoilla kehitettyä kirjoitusjärjestelmää, jossa kiinalaisille merkeille oli annettu japanilaiset foneettiset lukutavat.
   
   Ja yleinen laiskuuteni. Se on melko iso syy.
   
   
2. Luonnon esittäminen luontodokumenteissa ja mitä se kertoo kulttuurista
   
   Tämä puolestaan kuuluu aihesarjaan "ihmisen ja luonnon omituinen suhde". Luonnon lakeja käytetään usein perusteluna monille ihmisen toimintatavoille – esimerkiksi tehotuotannolle ja libertarismille – mutta ne ovat perusteluna ongelmallisia, koska perustuvat usein enemmän ajatukseen luonnosta kuin siihen, mitä todella tapahtuu. Monissa luontodokumenteissa heijastetaankin enemmän sitä, miten ihminen näkee tai haluaa nähdä luonnon, kuin mitä luonnossa todella tapahtuu. Lisäksi ne usein luovat vääristynyttä kuvaa siitä, että samalla kun luontoa voi käyttää perusteluna omalle toiminnalleen, villinä kuvattu luonto edustaa nimenomaan ihmisen toiseutta.
   
   Usein luontodokumentteja katsellessani ihmettelen mm. aihevalintoja ja kertojan narratiivia. Huomattavan usein aiheina ovat saalistus ja parittelu. Luultavasti siksi, että gnun rauhaisa ruohon jäystäminen on todella tylsää katsottavaa. Esimerkiksi Ylen Avara luonto-sarjan dokkarit ovat usein melko unettavia, koska kukaan ei taistele oikein mistään. Karhupaviaanit vain ryntäilevät laskuveden aikaan etsimään hainmunia ja pilvet liikkuvat taivaalla. Tämä kertoo kuitenkin enemmän ihmisestä kuin luonnosta – ja suomalaisista kertoo jotakin se, että meillä luontoa katsellaan mielellään rauhaisana ja unettavana.
   
   Yksi aiheiden kestosuosikki on leijonanpentu, jonka takaruumiin gnu tai joku muu sorkkaeläin on liiskannut ja joka raahautuu mukana pelkkien etukäpäliensä avulla. Kertoja pääsee aina toteamaan jo ensi metreillä, että luonto on armoton, eikä leijonalauma odota haavoittunutta poikasta. Se osoittautuu epätodeksi: leijonalauma odottaa ja auttaa poikasta viimeiseen asti, kunnes niiden on syystä tai toisesta pakko pelastaa oma henkensä. Kertoja ei kuitenkaan korjaa väärää oletustaan.
   
   Sinänsä arvostamani brittidokumentaattori David Attenborough on saanut (syystä) kritiikkiä sukupuolittuneesta narratiivista. Esimerkiksi esitys, että hämähäkkiuros arvostaa naaraan neitsyyttä, kuuluu hieman kyseenalaiseen sarjaan. Toisaalta hän jaksaa usein esittää ihastuttavalla innolla jotain viihteelliseltä kannalta ajateltuna melko tylsää, kuten vaikka ristihämähäkin verkonkutomista, ja dokumenteissa näkyy silloin tällöin myös ihmisen elinpiiriä.
   
   Eurooppalaisiin dokumentteihin tottuneena järkytyn myös amerikkalaisten luontoaiheisten ohjelmien väkivaltaisuudesta, joissa luonto esitetään usein uhkana. "I Was Bitten" -sarjassa usein hieman typerät mutta mahdollisimman tavallisina esitetyt ihmiset kertovat, kuinka eläimet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa. (Täytyykö ärsyttää elefanttia! Nuija!)
   
   En ole vielä ehtinyt tutustua japanilaiseen luontodokumenttitarjontaan. En ole myöskään varma, millä tavoin aihetta kannattaisi lähestyä. Ennen kaikkea kai pitäisi katsoa, millaisia tilanteita dokumenteissa esitetään (jonkinlainen avaintilannejako olisi varmaan hyvä: saalistus, parittelu, ruokailu, kasvissyönti, lihansyönti, pesänrakennus, ihmisen elinpiirin esiintyminen jne.), kirjata tilanteiden narratiivia ja sitä kautta miten luonto esitetään ihmiselle. Minua kiinnostaisi kuitenkin verrata sitä johonkin konkreettiseen. Haluaisin jonkinlaisen aineiston, jonka kautta tutkia, kuinka luontovertauksia käytetään puheessa ja mitä asiaa niillä ajetaan. Pitäisiköhän tutkia esimerkiksi eri maiden libertarismia? Tai ihan vain ympäristökeskustelua?
   
   
3. Maailmankuvan periyttäminen kielitse
   
   Oh, mitä hienoja sanoja tuossa tiivistetyssä otsikossa onkaan! Ajatus on joka tapauksessa kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että emme omaksu kasvattajiemme maailmankuvaa ainoastaan sitä kautta, mitä he sanovat, vaan myös sitä kautta, millaista kieltä he käyttävät: sanavalintojen, lauserakenteiden, kohteliaisuusilmausten, kuvailevan onomatopoetian ym. kautta.
   
   Tämän tutkimuksen oli tarkoitus olla tapaustutkimus Japanissa Fukushiman katastrofin jälkeen ja kytkeytyä kasvatuspsykologiseen keskusteluun. Olisin halunnut tarkkailla nimenomaan japanilaista suhdetta ihmistä vahvempiin voimiin sen kautta, kuinka katastrofista puhutaan lapsille. Se on minusta edelleen kiinnostava aihe, mutta en usko, että jaksan tutkia sitä kuin korkeintaan joskus jonkin artikkelin verran.
   
   
   
4. Valaiden kommunikaatiojärjestelmät: onko vain ihmisellä kieli?
   
   Tämä taitaa olla aika haaveellinen aihe. Se antaisi minulle mahdollisuuden viettää paljon aikaa valaiden kanssa, mikä tietysti on sen tarkoituskin. Se perustuu myös ärsytykseen siitä, kuinka moni tutkija edelleen väittää, että ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta kehittynyt kieli. Ensinnäkin: miksi meidän pitäisi olla erillisiä muusta eläinkunnasta? Toiseksi: se, ettemme kunnolla ymmärrä kuin omaa kommunikaatiojärjestelmäämme, kertoo mielestäni enemmän meidän tyhmyydestämme kuin eläinten vähäisestä kielikyvystä. Lisäksi tutkimukset aiheesta painottuvat aina siihen, että toiselle eläimelle on yritetty opettaa meidän kieltämme (simpanssit, belugavalaat, harmaapapukaijat), mutta harvemmin siihen, että me olisimme yrittäneet oppia kenenkään toisen kieltä. Siksi olisi mukavaa osallistua valastutkimuksiin nimenomaan lingvistinä.
   
   
   
5. Peilisolut ja autismi: mitä autistien kielenkehityksestä voi päätellä ihmiskielen kehityksestä yleensä?
   
   Tästä aiheesta innostuin vuosi sitten ihmiskielen evoluutiota käsitelleellä kurssilla. Pidin silloin kurssiesitelmäni peilisolujen yhteydestä kielen syntyyn. (Peilisolut ovat se osa ihmistä, joka auttaa meitä matkimaan: autisteilla peilisolujärjestelmän oletetaan olevan häiriintynyt.) Koska työskentelin noihin aikojen autistien kanssa, huomasin ihmiskielen kehityksessä hassuja yhteyksiä autistien puheenkehitykseen.
   
   Ihmiskielen ajatellaan kehittyneen irrallisten symbolien käytöstä tavujen ja foneemien kehittymisen ja semanttisten suhteiden ilmaisemisen kautta jonkinlaiseen protokieleen, ja siitä hierarkisten fraasisuhteiden kautta nykyisen kaltaiseen kieleen. Kahden viimeisen osan välissä olisivat kehittyneet muun muassa taivutusjärjestelmät, abstraktimmat semanttisen suhteiden koodaajat ja kieliopilliset suhteet. Kuulostaako hankalalta? Laajempi ja huomattavasti parempi selvitys löytyy Ray Jackendoffin artikkelista "Possible Stages in the Evolution of Language Capacity", kaavio aiheesta sivulla 2.
   
   Joka tapauksessa kantava ajatukseni ja suuri huomioni oli, että jos tuntemani vakavasti autistiset lapset pantaisiin riviin kielikyvyn mukaan, he muodostaisivat melko lailla samankaltaisen jatkumon kuin kuvataan yllä olevan kaltaisissa teorioissa kielen kehityksestä. Tiedä sitten, kuinka paljon tällainen tutkimus tukisi kuitenkaan noita teorioita tai toisi niihin edes uutta näkökulmaa. Lisäksi minulta puuttuu valtavasti neurologista tuntemusta, jota tällaiseen tutkimukseen tarvittaisiin.
   
   Pakko kertoa myös kurssilla opittu ilahduttava trivia: Max Planck-instituutin geenitutkimusosasto on osoittanut, että pian Afrikasta muutettuaan homo sapiens sapiens on pariutunut homo sapiens neanderthaliensin kanssa, ja siksi meissä kaikissa on vähän neanderthalilaista. Kaikissa, paitsi puhtaasti afrikkalaisissa. He ovat aitoja homo sapienseja.

No, ehkä kirjoitan väitöskirjan sitten, kun laitokselle tulee uusi professori? Aika hyvä aikaraja. Ehtinen keksiä siihen mennessä muutaman aiheen lisää. Mutta yksi on varmaa: buddhalaisuuden tutkimukseen olen kyllästynyt lopullisesti. Tässä joka tapauksessa japaninmakakilinkki.