Eilinen ahdistukseni kääntyi päälaelleen, kun äkkiä tajusin, että viimeaikaiset ongelmani koulutuksessani eivät johdukaan jotenkin täydellisestä sosiaalisesta epäpätevyydestäni ja epäherkkyydestäni, vaan aivan päinvastoin:
minua kiusataan. Sen tajuaminen löi kehooni päälle taistelutahdon, jota en muista kokeneeni – no, varmaan melkein koskaan. Adrenaliinia virtasi niin paljon, etten nukkunut melkein koko yönä. Kävin raivokkaasti asioita läpi. Ehkä asiat eivät itse asiassa koskaan ole johtuneet sosiaalisesta epäpätevyydestäni ja epäherkkyydestäni? Varsinkin, kun jollakin tasolla tiedän, että olen mitä herkin ja sosiaalisestikin ihan normipätevä.
Niinpä niin. Kiusatuksi tuleminen aiheuttaa kaiken muun lisäksi alentuneen itsetunnon ja epävarmuuden, sekä tunteita häpeästä tai syyllisyydestä.
Kysehän täytyy jollakin tavoin olla minusta.
Lisäksi kehon lamaantuminen puolustuskyvyttömäksi saa myös elintoiminnot hidastumaan. Kiusattu alkaa
dissosioida pysyvästi. Tähän liittyy myös erinäisiä hitaan metabolismin sairauksia, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta ja astma. (Tästä aiheesta löytyy hyvä selonteko Peter A. Levinen kirjasta
Kun tiikeri herää. Ei kannata häkeltyä, koska se on traumakirja: Levine käsittelee traumaa kehollisena ilmiönä, joka syntyy myös ihmisen altistuessa pitkään esimerkiksi juuri kiusaamiselle.)
Siksi myös tästä asiasta kirjoittaminen on vaikeaa. Koko ajan tuntuu, että niin ei saisi tehdä; tunnen, että ulkoistan omia vikojani jonnekin, minne ne eivät kuulu. Kysehän on
minun vioistani ja
minun ongelmistani. Eihän minua olisi kiusattukaan, jollei minussa niitä vikoja olisi. Aina pitää olla positiivinen!
Positiivinen!
Se on loppu nyt. En aio hyväksyä kiusaamista enää koskaan. Minä olen arvokas ja riittävä. Minkäänlainen superkäytös ei ole tarpeen. Saan tehdä virheitä yhtä lailla kuin muutkin. Minulla on myös yhtäläinen oikeus tulla kohdelluksi ystävällisesti, tai vähintäänkin asiallisesti.
Matka kierteen alkujuuriin on varmasti pitkä, ja ainakin yhden askelen aion ottaa tänään. Se on muutaman entisen työyhteisöni läpikäyminen.
Olen työskennellyt paljon kehitysvammaisten lasten kanssa ja muun muassa kouluissa ja seurakunnassa. Työpaikkakiusaaminen on huomattavasti yleisempää julkisella sektorilla kuin yksityisellä; tutkimusten mukaan esimerkiksi kuntien työntekijöistä 44% on havainnut työyhteisössä ainakin joskus "työntekijän eristämistä, työn mitätöintiä,uhkaamista, selän takana puhumista ja muuta painostusta". (Katso lisää
täältä.) Siitä huolimatta, kun puhun työpaikkojen ongelmista, minun annetaan usein ymmärtää, että liioittelen tai että vian täytyy jollakin tavoin olla minussa. Hyvin yleistä on todeta, että "sellaisissa tilanteissa voi itsekin tehdä jotain".
Ensinnäkin, puolustuskyvyttömyys on henkisen väkivallan ominaispiirre. Ulkopuolelta voi tuntua, että on kummallista antaa kenenkään kiusata itseään. Käytännössä kiusaamisen uhri on kuitenkin lamaantunut – jopa fyysisellä tasolla – ja kyvytön puolustamaan itseään.
Minulla onkin äärimmäisen huono itsetunto, mitä tulee siihen kuinka selviydyn työyhteisön jäsenenä. (Itse työn tekemisen suhteen olen itsevarma.) Helposti tuntuu, kuin kaikki menneet työpaikat kaatuisivat päälle. "Niissä oli niin mukavaa, kunnes minä menin sotkemaan kaiken!" ajattelen. Mikään vakuuttelu siitä, että minä
olen tehnyt voitavani, ei auta.
Kerrataanpas.
Teen paljon pätkätöitä, joten olin viime vuoden aikana yhteensä viidessä eri työpaikassa. Ensimmäinen oli erityiskoulu, jossa oli paljon henkilökuntaa, erityisesti avustajia. Minulla oli hyvät tai neutraalit välit kaikkiin avustajiin ja erinomaiset välit ohjaajiin. Myös monet opettajista pitivät minusta ja kiittivät työtäni, vaikka en ollut heidän kanssaan kovinkaan paljon tekemisissä. Kuitenkin minulla on tästäkin paikasta sellainen olo, kuin minussa olisi ollut jotain vikaa. Miksi?
Vastaus on itse asiassa aika yksinkertainen. Henkilöstön sisällä oli paha skisma, joka tiivistyi erääseen ohjaajaan suuntautuneeseen röyhkeään kiusaamiseen. Puuttumisyritykset johdon tasolta olivat melko velttoja. Ennen pitkää kireä tunnelma ja väsymys levisivät koko henkilökuntaan, joka ei enää kokenut, että saisi rauhassa tehdä työtään. Aiemmin ystävälliset ihmiset alkoivat tiuskia ja naljailla. Tässä vaiheessa minä lähdin pois.
Oireilin tuon työjakson jälkeen melko voimakkaasti. Olin jatkuvasti fyysisesti väsynyt enkä oikein uskonut omiin kykyihini. En hakenut töitä, koska en keksinyt mihin hakea. Lähinnä makasin sängyllä, virkkasin ja katsoin videoita. Lääkärin mielestä olin masentunut; omasta mielestäni olin uupunut. Kun nyt katson taaksepäin, ymmärrän reagoineeni työpaikalla pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Oireet alkoivat heti, kun lähdin työpaikalta pois. On hyvin tavallista, että koko työyhteisö – ei ainoastaan kiusattu – reagoi samoilla oireilla.
Keväällä olin sijaisena kehitysvammaisten lasten ja nuorten leireillä. Tulin jälleen erinomaisesti toimeen työtovereideni kanssa ja hoidin työni hyvin. Työpaikan ilmapiiri oli kuitenkin kireä muun muassa jatkuvien työsuojelurikkeiden ja TES-rikkomusten takia.
Kesällä työskentelin seurakunnan leiriemäntänä. Hyvin pian selvisi, että käynnissä oli vuosia jatkunut kiusaaminen, joka kohdistui lähimpään kollegaani. (En tosin osannut silloin nimetä sitä kiusaamiseksi.) Siihen kuului TES-rikkomusten lisäksi niin moni Workplace Bullying Instituten listaamasta
henkisen väkivallan keinosta, että en aio edes luetella niitä tässä. Aluksi tämä heijastui minuun vain kummallisina työvuoroina (mm. kymmenen tuntia siivoamista juhannuksen aatonaattona), mutta ennen pitkää, kannustettuani kollegaani ajamaan asiaansa, muun muassa oletuksena, että hoidan kaikki kollegani työt hänen sairaslomansa aikana. Lopulta henkinen väkivalta laajeni minuun jäätyäni itse stressin takia sairaslomalle ja tehtyäni selväksi, etten alistu TES-rikkomuksiin.
Tästä työpaikasta minun tulee muistaa, että tulin hyvin tai erinomaisesti toimeen kaikkien muiden paitsi kiusaajan kanssa. Sosiaalisissa taidoissani ei olekaan mitään vikaa. Painajaismainen kesäni myös asettui mielessäni paremmin raiteilleen, kun ymmärsin, että kyse oli todellakin äärimmäisen pitkälle viedystä kiusaamisesta, johon työyhteisö ei puuttunut. Syyt puuttumattomuuteenkin olivat hyvin tavalliset. Kiusattu itse ei antanut luottamushenkilöille lupaa viedä asiaa "ihan vielä" eteenpäin. Sen lisäksi suurin osa henkilökunnasta ei tiennyt tilanteesta. Vaikka minulle työsuhteen loppumisen jälkeen (se oli määräaikainen työsuhde) jäi olo, että asiat alkoivat jotenkin mennä sekaisin, kun minä astuin peliin mukaan – toisin sanoen, syy oli minun – tajuan nyt, että tiedottamalla tilanteesta työyhteisöön, sekoittamalla peliin luottamushenkilöt ja liiton lakimiehen ja kannustamalla kollegaani ajamaan asiaansa tein itse asiassa aivan helvetin hyvän työn.
Vuoden kahdesta viimeisestä työpaikasta sanon lyhyesti, että tunnelma oli molemmissa melko kummallinen. Ensimmäisessä oli juuri tehty henkilöstösiirtoja kiusaamistapauksen vuoksi; toisessa oli jatkuvasti vaihtuva henkilöstö ja epäpätevä johto, mikä itsessään altistaa ristiriidoille.
Reagoin varmasti tavallista helpommin myös muihin kohdistuvaan kiusaamiseen, koska minussa on tuo sama kiusatun fysiikka, jonka potentiaaliset kiusaajat haistavat. Ei silti voi olla ihan vain pelkkää karmista vetovoimaa, että käyn vuoden aikana läpi viisi työyhteisöä, joissa kaikissa henkinen väkivalta tai painostus ovat enemmän ja vähemmän läsnä. Henkinen väkivalta – siiis aikuisten kiusaaminen – on yksinkertaisesti erittäin yleistä. Ja paitsi että se jättää jälkensä kiusaajaan, se jättää jälkensä koko työyhteisöön.
Minulle on juuri nyt tärkeää ymmärtää, että vaikka kiusaamisen logiikka toimii niin, että kiusattu kokee olevansa jollakin tavoin syyllinen kiusaamiseen, niin ei ole. Syyllinen ei ole myöskään se, joka nostaa asian esille. Eikä se, joka soittaa liiton lakimiehelle. Kiusaaja on syyllinen.
Yhtä tärkeää on muistaa, että minulla on ollut kaikissa näissä työpaikoissa hyvät välit kaikkiin muihin paitsi itse kiusaajaan. Kyse ei ole minun sosiaalisten taitojen puutteestani; kyse ei ole minun epäherkkyydestäni; kyse ei ole siitä, etten olisi tehnyt mitään. Ongelma ei alun alkaenkaan ole minussa. Ongelma ei ole alun alkaenkaan yhdessäkään kiusatussa. Se löytyy aivan muualta.
Siksi täytyy uskaltaa sanoa itselleen (ja minä sanon sen nyt!):
Minä olen sosiaalisesti pätevä.
Minä olen herkkä ihmisten tunteille.
Minä toimin, ja se riittää.
Ja jos se unohtuu, kaivan esiin viimeisimmältä harjoittelujaksolta saamani palautteen, jossa lukee yhteistyökykyjen kohdalla: "[ailuutt] on loistava tyyppi työyhteisössä."
