08 marraskuuta 2013

Musiikkimaalaus. Painting with music.


Tämä viikko oli lastenohjaajan tutkinnon näyttöviikko. Tein tavallista työtäni ja olin ihan puhki, koska tiesin, että koko ajan arvioidaan. This week was kind of an examination week for me at my early childhood education studies. I was beat just for knowing I was evaluated all the time.


Tiistaina vein lapset musiikkimaalaamaan. Teippasin etukäteen akvarellipaperit vahakankaaseen, täytin vesikulhot ja asettelin siveltimet. Marraskuun harmaa sade valui ikkunan takana katolta ja ränneistä, mutta sisällä soi aurinko. On Tuesday I took the children painting with music. I fastened the aquarelle papers to a wax table cloth with masking tape, filled the water cups and arranged the brushes. The grey rain of November was pouring down the rooftops and eaves, but the sun was present inside the room.

Musiikkina oli Shugo Tokumarun levy Port Entropy. The music chosen was Shugo Tokumaru's Port Entropy.


Aiemmat kokemukseni lasten kanssa maalaamisesta ovat aika, no, sutaistuja: lapset ovat huitaisseet paperille jotain ja juosseet muihin puuhiin. Tällä kertaa hetki venyi ja venyi, sillä lapset koskettelivat lumoutuneena paperia siveltimen kärjellä, vetivät viivoja, täyttivät märkää paperia väreillä. Puolen tunnin ajan olimme ihanassa unessa. My experiences of painting with children are rather, well, jotted: kids have just thrown some lines on paper and ran to do something else. This time it went on and on, as the children were enchanted of just touching the paper with the tip of the brush, drawing lines, filling the wet paper with color. For a half hour we were living a wonderful dream.

"Sateenkaarimaailma"
"Rainbow World"


"Pilvenpiirtäjä"
"Skyscraper"


"Luonto"
"Nature"

Heille joita kiinnostaa, tässä vielä musiikkimaalaustuokion suunnitelma.


30 lokakuuta 2013

Tattarihunaja on mustaa. Buckwheat honey is black.

Kjell Westö piti päiväkirjaa kirjoittaessaan romaania. Minä käytän liikaa perfektiä, joka on epämääräisempi kuin imperfekti; teksti tiivistyisi, jos muistaisin imperfektin ja jättäisin turhat epämääräisyyssanat pois. Istuin Engelissä puhumassa japanilaisista novelleista, mutta tosiasiassa en puhunut mitään. (Piirsin ryhävalaan, joka piteli kukkasateenvarjoa.) Lokakuun loppu usvaantuu marraskuuksi ja vie mukanaan valveen, maailma muuttuu päiväkausien uneksi. Kun minulta kysytään jotakin, räpyttelen silmiäni ja yritän muistaa, ettei edessäni seisova ihminen olekaan unta. Tattarihunaja on mustaa. Jos sekoittaisin sitä valerianaan, nukkuisin varmaan kevääseen asti.

Kjell Westö kept a diary while writing his novel. I use too much perfect tense, which is vague compared to simple past tense; my text would be denser, if I remembered past tense and left out the small words of hesitation. I was sitting in Café Engel talking about Japanese short stories, but in reality I said nothing. (I drew a humpbacl whale who was holding a flower-pattern umbrella.) The end of October hazes into November and draws away all awakeness; the world becomes a dream of days. When I'm asked something, I blink my eyes and try to remember that the person standing in front of me is not a dream. Buckwheat honey is black. If I mixed it with valeriana, I would surely sleep until spring.

29 lokakuuta 2013

Viikonloppupäiväkirja. Weekend diary.

Perjantai
Näen unia, jotka voisivat olla Calvinon kirjoittamia (tai ehkä myös Studio Ghiblin animaatioista): kaupunkeja täynnä myrskyäviä kanaaleita, halkeilevia keltakivisiä muureja, kaikkialle leviäviä sydänpuita. En oikeastaan koskaan näe unta arkisista asioista tai käy tutuissa paikoissa; jos uskonkin olevani vaikka mummolan pihalla, tajuan herättyäni, ettei mummolassa ole hautausmaata tai karviaislabyrinttia. Päivän ajan palaan unien jälkiutuun, kuin äkkiä pieni määrä maagista savua laskeutuisi päiväkodin eteiseen tai bussiin.

Haluan sanoa myös: katsoessani muiden parisuhteita tiesin aina, etten koskaan vaihtaisi omaa elämääni yhteenkään niistä. Seison mieluummin yksin kalliolla saarella keskellä Baikal-järveä, istun junissa ja laivoissa ja lentokoneissa kirjojen kanssa, lakaisen lehtiä temppeleissä, imen itseeni luumunkukkien koko kauneuden.
Joskus kun mies kaivaa esiin pinon laskuja ja laskee, paljonko ensi viikolla saapuvasta palkasta jää rahaa ruokaan, katson häntä epäuskoisena ja tunnen kuinka todellinen minä irtoaa jonnekin kattoon. Hetken ajan olen varma, ettei tämä avioliitto voi toimia; päälleni kasaantuvat huolet, joita en itse kotiini toisi. Sitten lähdemme uimaan, mutta uimisen sijaan päädymmekin laskemaan vesiliukumäestä imitoiden Angry Birdsejä. (Vaikeinta on olla valkoinen lintu, hauskinta bumerangilintu.) Jäämme katsomaan vesipalloa. Kotona paistan falafelejä ja syömme niitä tahinin kanssa. Kissa kiertyy onnesta kerälle enkä muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.

Lauantai
Olen melkein koko päivän yksin ja kirjoitan. En romaania, vaikka se kiehuu mieleni pohjassa. Kirjoitan väitöskirjan kommentoitua sisällysluetteloa ja apurahahakemuksen toteuttamissuunnitelmaa. Taon Angry Birdsejä, niin kuin aina kirjoittaessani virallisia asioita. Jos olen oikein epätoivoinen, pelaan muitakin pelejä. Joogavenytykset siirtävät niskasäryn päähän. Illalla käyn taas uimassa.

Sunnuntai
Viiden vuoden Kysymyksiä&vastauksia päiväkirja kysyy, milloin tein viimeksi jotakin hullua. Miten niin hullua? Teen luultavasti hulluja asioita koko ajan, mutta olisin ehkä vähän surullinen, jos ajattelisin ne hulluiksi. Käymme kirjamessuilla, kahmimme Basamin alennushyllyistä euron kirjoja ja ostaisimme palan metsää, mutta sitä ei voi ostaa kortilla. Ilahdun, kun tapaan ystävän miehen, jolla on oma kustantamo. Sieltä menemme bussilla Haartmanin hammaspäivystykseen. Olimme siellä myös tasan viikko sitten, ja mies ehdottaa, että kannattaisi varata valmiiksi aika ensi viikolle. Olen melkein pettynyt, kun päivystysjono on niin lyhyt, koska en ehdi kuin lukea Ikimetsäsäätiön esitteen ja kirjoittaa kaksi korttia, vaikka kirjoja olisi ollut vaikka kuinka monta. Ostamme M-marketista viisi pakettia teetä. Kotona teen palak tofua ja siemenleipää ja alan suunnitella matkaopasta muinaiseen Japaniin.




Friday
I have dreams that could be written by Calvino (or perhaps from Studio Ghibli animations): cities full of stormy canals, cracking walls of yellow stone, heart trees spreading everywhere. I almost never have dreams of mundane things or visit familiar places; if I believe to be for example at grandma's yard, when waking up I realize there's no cemetery or gooseberry maze there. During the day I return to the hazy traces of the dreams, like a tiny bit of magical smoke had suddenly descended to the front room of the kindergarten, or a bus.

I also want to mention: while looking at other people's marriages and relationships, I always knew I would never change my life to theirs. I would rather stand alone on a rocky island in the middle of lake Baikal, surround myself with books in trains and ferries and planes, sweep fallen leaves in temples, breath in the whole beauty of plum flowers. Sometimes, when my husband piles up all his bills in front of him and counts how much money we have for food, I look at him incredulously, feeling the real me floating somewhere on the ceiling. For a moment I'm sure this marriage can't last; worries I would never bring home heap up on me. Then we go swimming, but instead of swimming we glide on the water slide imitating Angry Birds. (It's most difficult to be the white bird and most fun to be the boumerang bird.) We stay to watch water polo. At home I prepare falafels and we eat them with tahini. Ludvig curls up happily and I can't remember the last time I had such fun.

Saturday
I spend most of the day alone, writing. Not my novel, although it's boiling in the back of my mind. I write the commented table of contests for my dissertation thesis and the schedule I'm going to carry it out for a grand application. I hammer Angry Birds like I always do when writing official documents.If I get really desperate, I play other games. Yoga stretches transfer neckache to headache. At night I go swimming again.

Sunday
The five years' Questions&Answers diary asks me the last time I did something goofy. What do they mean by goofy? I probably do goofy things all the time, but honestly, I'd be abit sad if I found things I do goofy. We visit a book fair, hoarding 1€ books from Basam Books' shelves, wanting to buy a plot of forest but that cannot be done by credit card. I'm delighted to meet a friend's boyfriend with his own publishing house. We continue to Haartman hospital's tooth emergency. We were there a week ago and my husband suggest we'd already book a time for next week. I'm almost disappointed for the line proceeding so fast, as I only have time to read the brochure of the forest foundation and write two postcards, although we would have had a big pile of books. We buy five packets of tea from M-market. At home I make palak tofu and seed bread and I start sketching a travel guide to ancient Japan.

22 lokakuuta 2013

Rakkaani, meillä on lintuongelma. Darling, we have a bird problem.

Tulin töistä kotiin. Silmäkulmassa välähti liikkeen varjo, vaikka Rasmuksen ei pitänyt olla kotona. Ludvig makasi rauhassa kerällä zabutonillaan. Verho heilahti vähän, ja ajattelin, että meille on muuttanut kummitus. Mutta ei se ollut kummitus. Se oli talitiainen. Viime viikolla kävi yksi talitiainen, eilen yksi ja tänään kaksi. Aamuinen tiainen oli hönttä ja lensi suoraan Ludvig-kissan eteen. Ruhoaan nostamatta Ludvig kaapaisi sitä tassullaan. Lintu pääsi pakoon, mutta zabutonia reunustavat pienet harmaat höyhenet. Meillä on lintuongelma.

I came home from work. A phantom of movement flashed in the corner of my eye; Rasmus was supposed to be absent, though. Ludvig was sleeping peacefully on her zabuton. Drapes moved a little, and I thought a ghost has moved in. But it wasn't a ghost. It was a great tit. Last week we had a visit from one, yesterday one came in, today two birds. The one in the morning was silly and flew right in front of Ludvig. Without bothering to get up, Ludvig stroke with her paw. The bird escaped, but the zabuton is now lined with tiny grey feathers. We have a bird problem.

04 lokakuuta 2013

Haru wa akebono

Maanantaina näin junassa vaaleansinisilmäisen papan, jonka silmät katsoivat tyytyväisinä maailman halki. Ulkona tanssivat keltaiset lehdet tuulessa. Olisin halunnut saman tien rynnätä lukemaan Sei Shōnagonin Makura no sōshia, mutta suomennosta ei näy, kun suomentaja keskittyy väitöskirjaansa. Ja vaikka olisin jaksanut lukea klassiseksi japaniksi, sekin kappale oli vanhempien kirjahyllyssä. Millainenkohan uusi englanninkielinen käännös on? Alku lienee kuitenkin kaunein kirjan aloitus, oli kieli mikä tahansa.

On Monday, in a train home I saw a grandpa with light blue eyes that were contently looking through the world. Outside the yellow autumn leaves were dancing in the air. Just like that, I wanted to storm home to read Makura no sōshi by Sei Shōnagon,but the Finnish translation is still on its way, translator concentrating on his dissertation. An even if I had wanted to read it in Classical Japanese, that version was on my parents' bookshelf, not mine. I wonder if the new English translation is any good? Anyways, the beginning must be the most beautiful start of a book, whatever the language.

“ In spring it is the dawn that is most beautiful. As the light creeps over the hills, their outlines are dyed a faint red and wisps of purplish cloud trail over them. In summer the nights. Not only when the moon shines, but on dark nights too, as the fireflies flit to and fro, and even when it rains, how beautiful it is! In autumn, the evenings, when the glittering sun sinks close to the edge of the hills and the crows fly back to their nests in threes and fours and twos; more charming still is a file of wild geese, like specks in the distant sky. When the sun has set, one's heart is moved by the sound of the wind and the hum of the insects. In winter the early mornings. It is beautiful indeed when snow has fallen during the night, but splendid too when the ground is white with frost; or even when there is no snow or frost, but it is simply very cold and the attendants hurry from room to room stirring up the fires and bringing charcoal, how well this fits the season's mood! But as noon approaches and the cold wears off, no one bothers to keep the braziers alight, and soon nothing remains but piles of white ashes.”

01 lokakuuta 2013

Jännittävä Zagreb. Exciting Zagreb.

Viime syksynä Balkanilla onnistuimme joka kerran olemaan ennakoimatta, että kulkuyhteydet ovat vielä huonompia kuin mitä olisimme uskoneet. Oi niitä aikoja, jotka istuimme bussiasemien kahviloissa. Oi niitä burekeja ja maitoteetä! Yksi kivoimmista odottelupäivistä oli tämä: odotimme päivän läpi junaa Ljubljanaan Zagrebin aseman edessä. Mitään ei tapahtunut.

Last night on Balkan we managed to underestimate the suckiness of the public transportation again and again. Oh the times we spent sitting on coach station cafés. Oh the bureks and the milk teas! One of the nicest waiting days was this: we were waiting for a train to take us to Ljubljana sitting in front of Zagreb station. Nothing happened.

Mies ruokkii puluja. Pulut istuvat miehen kädellä.
Man feeding pidgeons. Pidgeons sitting on man's hand.
Toinen mies tulee paikalle pyörälle ja ruokkii puluja.
Another man coming with a bicycle and feeding pidgeons.

Koira ajaa pulut pois. Mies kuvaa sitä videokameralla.
Dog chasing pidgeons away. Man shooting it with a video camera.
Mies kuvaa edelleen. Nyt toinen mies pitelee kylttiä.
Man still shooting. Another man holding a sign.

Tyttö ajaa loput pulut pois.
A girl chases the rest of the pidgeons away.
 
Kaksi punk-henkistä ihmistä syö leipää.
Two punk-spirited people eat bread.



21 elokuuta 2013

Mummoni, hyvästi vielä kerran

Olen viimeisen kahdeksantoista vuoden aikana – vaijani kuoleman jälkeen – hyvästellyt mummoni lukuisia kertoja, joskus matkalle lähtiessä, joskus sairaalassa ja kerran teho-osastolla. Ehkä siksi on alkanut tuntua, että mummo elää ikuisesti, että niin kuin yhdeksäntoistavuotias kissavanhus piristyy kun sen turkki hoidetaan kuntoon, niin yhdeksänkymmentäviisivuotias mummokin vain sinnittelee eteenpäin. Kun niin pitkään jokainen jäähyväinen on ehkä ollut viimeinen, en enää voi uskoa, että se viimeinen ehkä olikin.