Olin tänään varmasti kuolemassa. Itkin suuria märkiä kyyneleitä. Entä jos saisinkin kolme kuukautta elinaikaa? Millä olisi enää merkitystä? Kovin harvoilla asioilla. Asiat asettuivat paikalleen. Pitkän aikaa hallinneet turhautuminen ja negatiivisuus kesivät iholta. Olin äkkiä sydämestä asti iloinen. Ostin uuden uimapuvun. Tein kimchiä, papumuhennosta ja lupiinileipää. Paijasin kissaa. Halasin Rasmusta. Olin ihan rento. Kävelimme metsässä, osmankäämireittiä. Ilta-aurinko hehkui haituvaisten ohdakkeiden läpi, pienet tummat villivadelmat maistuivat makeilta. Nyt Rasmus lukee kirjaa ja minä juon vihreää rooibosta valkoisesta savimukista. Elämä on tarpeeksi.
Today I was certainly dying. I cried big wet tears. What if I only had three months to live? What would be important? Very few things. Everything settled. Frustration and negativity that had controlled me for such a long time just exfoliated off my skin. Suddenly I was full of happiness. I bought a new swimming suit. I made kimchi, bean stew and lupine bread. I petted the cat. I hugged Rasmus. I was all relaxed. We walked in the forest, the bulrush route. Evening sun was blazing through the thistle pappus; tiny dark wild raspberries were sweet. Now Rasmus is reading a book and I drink green rooibos of a white clay mug. Life is enough.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti