Kielen omistusoikeus, niin, ja tietenkin väkivaltainen panda

Yksi lempikirjojani kautta aikojen on Lynne Trussin Eats, Shoots & Leaves: The Zero Tolerance Approach to Punctuation. Luen sitä kolmatta kertaa. Kirjan nimi viittaa vitsiin, jossa panda menee ravintolaan ja pilkkuvirheen takia päätyy tappamaan tarjoilijan. Truss puhuu englannin välimerkeistä ja erityisesti siitä, miksi ne pilkut joillekin ihmisille nyt vain yksinkertaisesti ovat niin käsittämättömän tärkeitä. (Toisaalta en usko, että kukaan muu jaksaisi koko kirjaa lukeakaan kuin me, joille pilkutus on käsittämättömän tärkeää.)

Uh, sen kansikin
aiheuttaa kylmiä
väreitä.

No, minä rakastan hyvää välimerkkien käyttöä. Trussin mielestä välimerkit ovat huomaavaisuutta lukijaa kohtaan, ja sitähän ne ovat: taitavasti käytetyt välimerkit luovat luennalle huomaamattoman rytmin, ne saavat tekstin soljumaan. Samalla olen kuitenkin hieman kiusaantunut siitä, miksi tässäkin asiassa täytyy olla niin monta sääntöä. Kun alkaa puhua pilkkusäännöistä, mieleen tulee väistämättä sinikantinen Äidinkielen käsikirja, ja kun mieleen tulee sinikantinen Äidinkielen käsikirja, tuntuu heti, ettei kieli olekaan omaa. Se on jonkun muun tekemä kokoelma sääntöjä ja normeja, joita täytyy opetella hieman huonosti tuuletussa luokassa, jossa on vihreät pulpetit ja pölyiset ikkunat.

Mitä tulee kielioppisääntöihin, ryhtymisen rektiovirheet sattuvat olemaan sekä parhaan ystäväni että mieheni lempiärsyte. (Kyse on siis siitä, että kun meille opetetut oikeat muodot ovat "alkaa tehdä", "ruveta tekemään" ja "aloittaa tekeminen", niin jotkut pirulaiset käyttävät näitä toisin, esimerkiksi muodossa "alkaa tekemään". Ja tämähän on siis väärin. Tai niin meille ainakin on opetettu. Tästä lemmikseen ärsyyntyviltä tekee mieli kysyä, kuinka he suhtautuvat nuorten keskuudessa yleistyvään rektiomalliin "pystyy tehdä" esimerkiksi lauseessa: "Mä en pysty juoda enempää.")

Oma lempiärsytteeni ovat relatiivipronominien korrelaatit. Periaatteessa sääntö kuuluu niin, että "joka"-sanaa käytetään viitatessa yksittäiseen substantiiviin ("Söin omenan, joka oli raaka.")  tai substantiivilausekkeeseen("Söin punaisen omenan, joka oli raaka.") ja "mikä"-sanaa, kun viitataan kokonaiseen lauseeseen ("Söin raa'an omenan, mikä oli tyhmää.") Ja kun Lynne Truss hermostuu virheellisestä apostrofien käytöstä, jota ei vain voi olla huomaamatta, en minäkään yksinkertaisesti voi sille mitään, että korvaani sattuu joka kerran, kun joku viittaa "mikä"-sanalla yksittäiseen substantiiviin tai substantiivilausekkeeseen ("Söin omenan, mikä oli raaka.") Ja näin tapahtuu puheessa. Teen niin itsekin, ja se sattuu korvaani myös silloin.

Koska ilmiö on niin yleinen, olisi tietenkin luontevaa ajatella, että meille ala-asteelta yliopistoon asti tankattu sääntö ei ehkä nykysuomessa, ainakaan puhutussa kielessä, pidä paikkaansa, vaan "mikä"-sanalla voi itse asiassa viitata myös yksittäiseen substantiiviin. (Sen sijaan en muista koskaan kuulleeni kenenkään viittaavan "joka"-sanalla kokonaiseen lauseeseen.) Ja koska ehkä kuuluisimmassa suomalaisessa runossa, Eino Leinon Nocturnessa, myös viitataan "mikä"-sanalla yksittäiseen substantiiviin ("siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu"), olisi luontevaa ajatella, ettei tuo sääntö ole ollut kovin ehdoton myöskään edeltäneen vuosisadanvaihteen tienoilla.

Miksi meille sitten tankataan, millä pronominilla viitataan minkäkinlaiseen korrelaattiin, jos ei yksi suurimmista runoilijoistammekaan käyttänyt sitä niin kuin meille opetetaan?

Yksi syy varmasti on suomalainen suhde kieleen. Kotimaisten kielten keskuksen alaisuudessa toimii Kielitoimisto, joka "toimii kielenhuoltoviranomaisena eli ohjaa ja kehittää suomen yleiskieltä". Toisin sanoen Suomessa on autoritäärinen instituutio, jolla on oikeus määrittää, millainen kieli on oikein ja millainen väärin – noin niin kuin todella karkeasti ilmaistuna. Esimerkiksi Iso-Britanniassa tai Yhdysvalloissa tällaista auktoriteettia ei ole. Kun Lynne Truss on pandakirjaansa kirjoittaessaan turvautunut useiden eri akateemikkojen ja kielioppimaakareiden oppaisiin välimerkkien käytöstä, Suomessa samat asiat voi kysyä puhelimitse suoraan Kielitoimistosta.

Ensi kuulemalta tuntuu, ettei sillä ole juurikaan väliä. Mitä sitten, kertooko pilkkusäännöistä joku Oxfordin professori vai Kielitoimisto? Siinä on kuitenkin olennainen ero. Maassa, jonka virallista kieltä hallitsee valtion säätämä kieliauktoriteetti, on olemassa tavallisia kielenpuhujia ylempi taho, jolla on oikeus määrittää yleiskielen normit, ja niitä normeja koulujärjestelmä opettaa. Tämä tarkoittaa, että kielenpuhujalla – siis sinulla tai minulla – ei ole lupa määrittää itse, mikä on hyvää kieltä. Asia, joka saattaa omaan kielikorvaan kuulostaa täysin oikealta, onkin itse asiassa "väärin". Toisin sanoen seurauksena on ilmiö nimeltä oikeakielisyys. Siihen taas liittyy kielenhuolto, joka on mielestäni ongelmallinen jo terminäkin. Auto ymmärrettävästi huolletaan, koska on edullista pitää auto mahdollisimman lähellä alkuperäistä kuntoaan, ettei se mene rikki. Kieli ei kuitenkaan voi mennä rikki. Kieli voi ainoastaan muuttua.

Maassa, joissa ei ole Kielitoimistoa vastaavaa auktoriteettia, kieliopinkirjoittajien täytyy määrittää kielen normit sen mukaan, kuinka ihmiset kieltä todella käyttävät. (Sekään ei tietenkään ole ongelmatonta, koska normit luodaan usein tietyn ryhmän käyttämän kielen pohjalta.)

Tämä ero korostui, kun Kotus vuodenvaihteessa muuttui Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta Kotimaisten kielten keskukseksi. Tutkimus siirrettiin yliopistojen vastuulle, mikä tarkoittaa, ettei yleiskielen normien määrittämisestä vastaava instituutio enää ole yhteydessä kielen muutoksia tutkiviin tahoihin kuin välillisesti.

Olisi hirmuisen mukavaa luottaa auktoriteettien järkevyyteen: siihen, että normit eivät olisi olemassa vain normien takia. Iso osa niistä ei olekaan. Esimerkiksi ylempänä mainitut rektiot ja relatiivien korrelaatit kuitenkin kuuluvat siihen pienempään osaan, jossa normit eivät kuitenkaan vastaa puhuttua kieltä. Kun lapsille täytyy järjestäen opettaa esimerkiksi oikean rektion käyttö – ja lapset ovat oppineet rektioiden summittaisen käytön vanhemmiltaan – on syytä kysyä, eikö suomen kielessä yksinkertaisesti voi, ainakin nykyään, käyttää rektioita vastoin meille opetettuja normeja. Muistan, kuinka juuri näitä samoja rektioita tankattiin meille kolmannella luokalla. Ne piti opetella ulkoa. Ei saa kirjoittaa "alkaa tekemään". Koska se on väärin. Väärin.

Osittain kyse on tietenkin myös kieltä valvovan instituutin hitaasta reagoinnista kielen muutoksiin. Ja toisaalta sen vaikeudesta. Milloin kielessä tapahtunut muutos on niin yleinen, että se voidaan katsoa normien mukaiseksi? Esimerkiksi "ruoka"-sanan genetiivin kirjoitusmuodon "ruuan" hyväksymiseen meni vuosikymmeniä, vaikka on hieman kyseenalaista, milloin ihmiset ovat todella jaksaneet ääntää "ruoan" o-äänteen.

Oikeakielisyyden ihanne ylettyy kaikkialle. Hämeenlinnan seudulla on paikannimiä, jotka loppuvat hämäläisittäin "-taka", esimerkiksi Hauhontaka ja Vuorentaka. Tieuudistusten myötä paikkojen nimiä on kuitenkin yleiskielistetty: Hauhontaakse johtaa Hauhontaustantie ja Vuorentaakse Vuorentaustantie. Ainakin "Hauhontausta" luki myös jonkin aikaa paikannimenä tienviitassa, vaikka se myöhemmin vaihdettiin hämäläiseen muotoonsa.

Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt kuulemaan esimerkiksi, ettei jokin sana ole sana. Minä sanoin, sinä ymmärsit. Miten niin se ei ole sana? Siksi, ettei sitä löydy sanakirjasta? Ettei kukaan ole vahvistanut sitä sanaksi? Enkö muka äidinkielisenä puhujana ole riittävä auktoriteetti omalle kielelleni? Kuka minun kieleni omistaa, jos en minä? Suomen kieli on perustaltaan kuvailevasti onomatopoeettinen (eli sanat kuvaavat paitsi ääniä, myös muotoja ja olemuksia), minkä lisäksi uusia sanoja luodaan ja on aina luotu johtamalla. (Turha tulla minulle vänisemään, ettei esimerkiksi "ärsyte" ole sana.)

Toisaalta, kun käytän arkipuheessani esimerkiksi sanaa "ärsyte" tai "lemmikseen", siitä ei suinkaan huomauta Kotus vaan keskustelukumppanini (eikä hänkään onneksi kovin usein). Itse joudun usein nielemään suustani purkautumaisillaan olevan kiihkeän huudon: "JOKA! Ei mikä vaan JOKA!" Aina en onnistu.

Miksi kielen oikominen tuntuu niin tärkeältä, vaikka sitä sinänsä ymmärtää tai ainakin luulee ymmärtävänsä kielen muuttuvan luonteen?

Ensimmäisenä mieleen tulee selkeys. Paitsi että tarkka sanojen käyttö, kekseliäät johtimet ja huomaavaisesti käytetyt välimerkit ovat viehättäviä, ne selkeyttävät viestiä, joka pyritään välittämään. Blogien, tekstiviestien, sähköpostien jne. huono kieli – tai sanotaan vaikka mieluummin huomattavasti yleiskielen normeista poikkeava kieli – ei ärsytä ainoastaan siksi, että se poikkeaa normeista. Se ärsyttää, koska se on epäselvää ja vaikealukuista, ja koska on yhtä epäkohteliasta kirjoittaa niin, että toinen joutuu näkemään vaivaa tekstin lukeakseen, kuin on puhuessa mutista asiansa villapaidan hihaan ja pälyillä samalla kaukaisuuteen. Julkisten tekstien pitäisi olla kirjoitettu selkeällä yleiskielellä jo ihan vain yleisen tasa-arvon takia (eli jotta kaikilla olisi mahdollisuus ymmärtää tekstin sanoma).

Lisäksi, kaunis kieli on kaunista kieltä. Vaikka kielestä ei tee kaunista pysähtyminen nipottamaan yhdestä pilkusta tai merkillisestä sanamuunnoksesta, arvostan sitä, että meille opetetaan koulussa, kuinka kirjoittaa soljuvaa mutta hyvin argumentoitua tekstiä, jossa pilkut ja puolipisteet avustavat lukijaa pysähtymään oikeisiin paikkoihin. Arvostan myös jokaista, joka on sen taidon vaivautunut opettelemaan.

Epäilen silti, että yksi suuri syy arvostaa oikeakielisyyttä on kuitenkin, niin epämieluisaa kuin se onkin itselleen tunnustaa, valta. Vaikka on mukavaa puhua esteettisyydestä ja kohteliaisuudesta, tosiasia on, ettei ilman hyvää yleiskielen hallintaa ole mahdollisuutta valta-asemaan yhteisössään. Sen voi todeta helposti esimerkiksi kuuntelemalla vaalitenttejä ja poliitikkojen puheita. Presidenttiehdokkaat puhuvat haastatteluissa lähes kirjakieltä, ja puhekielenomaisuuksia löytää vain hyvin tarkkaan kuuntelemalla. (Edellisten presidentinvaalien kakkoskierroksen ehdokkaista Niinistö puhuu puhtaampaa kirjakieltä kuin Haavisto. Sen sijaan – ei kovinkaan yllättävästi – Timo Soinin puheessa esiintyy puhekielisyyttä huomattavasti enemmän.)

Kielenhallinta kertoo koulutuksesta ja sitä kautta sivistyksestä. Jokainen vaihtaa tietenkin kielirekisteriä (puhetyyliä ja sanastoa) riippuen siitä, kenen kanssa puhuu, mutta kyse onkin siitä, osaako käyttää oikeaoppista yleiskieltä yhteiskunnallisesti tärkeämmissä tehtävissä. Eikä tämän huomatakseen tarvitse osallistua edes politiikkaan – riittää, kun asioi jossakin valtion virastossa. Oikeakielisyys on tärkeää, koska se pitää yllä tiettyä sivistystasoa. Ja oikeakielisyys on tärkeää, koska sen hallitseminen takaa kuulumisen tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään.

Oikeakielisyydestä luopuminen ei toki ratkaisisi yhtäkään yhteiskunnallista ongelmaa. Kielellä merkitään kuulumista tiettyyn ryhmään, ja kulttuurissamme satutaan arvostamaan kielirekisteriä, joka kertoo koulutuksesta. Jokainen tietää, että yläasteyhteisön sosiaalinen yläluokka ei käytä kirjakieltä vaan pikemminkin aggressiiveja, hieman kuin monissa paviaaniyhteisöissä. Eikä Soinikaan uskalla poiketa kovin kauas täsmällisestä yleiskielestä (ainakaan vielä).

Tiedättekö mitä? Minusta näin on jokseenkin hyvä. Minusta on mukavaa, että oikeakielinen ryhmä on suhteellisen rauhallisen elämänmenon ryhmä, ja minusta on mukavaa kuulua tuohon ryhmään. Lisäksi minusta on mukavaa, kun teksti soljuu ja solisee. Minusta on mukavaa, kun välimerkit on sijoitettu tekstiin niin taitavasti, että se on melkein kuin musiikkia.

Ja kuitenkaan en voi mitään sille, että suhtaudun hieman epäilevästi auktoriteettiin, jolla on oikeus määrittää kielelle muita kuin luonnollisia normeja. Jos äidinkieliset puhujat käyttävät ryhtymisen rektioita tai relatiivipronomineja miten sattuu, on kielen luonnollinen normi käyttää niitä miten sattuu. Kukaan ei mielestäni voi päättää äidinkielisen puhujan puolesta, millainen kieli on oikeaa.

Ehkä toivoisinkin enemmän erilaisten rekisterien hyväksymistä. Ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa kieltä, ja se on asia, joka pitäisi mielestäni opettaa koulussa. Että kieltä saa käyttää niin luovasti kuin haluaa, ja että kielen rajat kulkevat jossain niillä tienoin, jossa ymmärrettävyys alkaa kärsiä (jos sielläkään). Että oikeakielisyys on vain yksi rekisteri toisten joukossa. Että kieli muuttuu, ja jos se ei olisi koskaan muuttunut, kommunikoisimme edelleen kuin paviaanit.

p.s. Vaikka olen tässä kirjoituksessa tuonut ilmi epäilevän suhtautumiseni Kielitoimistoon, tunnustan lukevani aktiivisesti Kotuksen maanmainioita kolumneja muun muassa sanojen etymologioista. Arvostan heidän työtään hyvin paljon, ja minulle tulee Kielikello. Kielentutkimuksen siirtäminen pois Kotuksen vastuulta on mielestäni huolestuttavaa.