Virallinen tiedustelu. Official questionnaire.

Nimi: Tuulia
Erityinen väri: vaaleanpunainen marjapuuron punervasta aamuisen kevättaivaan untuvaan
Suosikkiherkku: hunaja suoraan kennosta
Suuri kaipauksen kohde: täydellinen joutilaisuus
Tyypillinen möhläys: rikkoa tietokoneen näppäimistö kun yrittää kaivaa sen koloista ärsyttäviä roskia
Lempikasvi: lehtikuusi
Fanatismin aihe: lasten kohtelu aikuisina, joita saa hallita (en siedä sitä)
Materialistinen toive: lajitelma erikokoisia minigrip-pusseja
Lempipuuha: oleminen, neulahuovutus
Mieluisa askar: pyykkien lajittelu tarkkoihin värin mukaisiin kasoihin
Jatkuva aie: yrttien järjestäminen
Lempilelu (muinoin tai nykyään): puiset junaratapalikat
Missä haluaisin käydä: talvisen Istanbulin höyryisissä kylpylöissä
Viehättävä asia: sinitiaisen pää
Paras valo: vaaleansinisen taivaan hohde männyn oksien lomasta
Onnen aihe: talven tuoksu, linnut, ystävät

Kennohunajaa. Honey comb.

Name: Tuulia
Special color: shades of pink from dark berry porridge to the lightness of spring morning sky
Favourite treat: honey straight from the comb
What I miss a lot: perfect idleness
Typical failure: breaking the keyboard of my laptop while trying to fish annoying clods of dust from between the keys
Favourite plant: larch
Reason for fanatism: treating children as adults you can control (I can't stand it)
Materialistic wish: a set of minigrip bags in different sizes
Favourite thing to do: being, needle felting
Nice chore: sorting laundry according to the exact color
Continuing intention: to organize my herbs
Favourite toy (ancient or present): wooden railroad tracks
Where I'd like to visit: steamy bathhouses of Istanbul in winter
Charming thing: the head of a blue tit
Best light: when light blue sky shimmers through pine tree branches
Reason for happiness: the smell of winter, birds, friends

Lumihiutaleita paksunaan

Mitäköhän sitä tekisi suurella lumihiutalehuivikkeella? Virkkasin ison kasan lumihiutaleita Betty Barndenin Virkkaajan suuren silmukkakirjan lumihiutaleohjeen mukaan (s. 228) ja pesin pesukoneessa. Olisi pitänyt arvata, että hiutaleista tulee turhan paksuja, vaikka virkkuukoukku olikin jyhkeä. Huivike on pisimmillään 160 cm ja leveimmillään 100 cm.

Kaksikymmentäyksi lumihiutaletta. Yhteen kohtaan ovat
näköjään eksyneet hieman hassusti melkein lomittain.

Yhden hiutaleen halkaisija nirkosta nirkkoon on 35 cm.

Jos olisi muutenkin valkeissa, voisi olla Narnian valkea velho?

Niin kuin joskus vuosia sitten naamiaisissa (ilme kesken)!
Tähän asuun se olisi sopinut. Ehkä pitäisi hankkia taas
vain enemmän valkoista?

Punainen lintu on vihainen

Näinä aikoina jokainen huovuttaja päätyy ennemmin tai myöhemmin lintuaiheeseen. Viikonloppuna lapsenvahtiin lähtiessä raahasin mukanani kassillisen huovutustarpeita. Keskeneräinen huopakaskelotti oli lapsista hieno, mutta kävi ilmi, etten saa nousta sohvalta, ennen kuin myös vihainen lintu on syntynyt.

Punainen lintu edestä.

Ja punainen lintu takaa.

Päädyin tekemään punaisen, koska se tuntui helpoimmalta, mutta näin jälkeenpäin ihmettelen, miksei esimerkiksi vihreä olisi ollut aivan yhtä helppo. Punainenhan on joka tapauksessa toiminnallisesti tylsin, koska se vain mäjähtää. Itse tosin pidän kovasti isoista punaisista. Kun ne vain niin rehellisesti mäjähtävät.

Protokontiaishousut, vihdoinkin

Olen värkännyt näitä protokontiaishousuja hävyttömän kauan, milloin siksi että olen ollut töissä, milloin työvaatteiden ja milloin materiaalin puutteessa. Kangas on mumman vanha lakanakangas, jonka olen jo vuosia sitten värjännyt nykyiseen väriinsä odottamaan käyttöä. Kun lopulta löysin silitysraudan mökin varastosta, taitteet eivät lähteneet silittämällä, ennen kuin pesin kankaan ja yritin uudestaan. Kangaspainovärit olivat hukkuneet jonnekin ja löytyivät vasta, kun olin jo ostanut uudet, enkä ollut saada taskuun kontiaismerkintää. Mutta, lopultakin, protokontiaishousut! (Varsinaiset kontiaishousuthan taitavat olla tummaa samettia.)

Protokontiaishousuja suunnitellessa on otettu huomioon:

• Tila. Niissä pitää pystyä liikkumaan, taipumaan ja meditoimaan. Siksi haaraväliin on ommeltu tilaa lisäävä kiila. Housut eivät kinnaa mistään, vaikka istuisi lootuksessa.
• Puristamattomuus. Yläresori on tiukka ja pitää housut ylhäällä, muttei purista yhdestäkään kohdasta. Tarvittaessa, kuten kiipiäisen housuissa, voi käyttää vielä erillistä kuminauhaa tai vyötärönauhaa.
• Lahkeensuut. Lahkeensuissa on pitkä resori, jonka päälle mahtuu villasukka tai säärystin ja jonka päälle lahkeet pussittuvat. Se ei liu'u ylös- eikä alaspäin liikkuessa, eli ei luiskahda jalan alle tai vetäydy säärtä pitkin jalan taipuessa. Se mahdollistaa pitkän lahkeen, joka osaltaan estää kinnausta.
• Taskut. Vaikka taijiainen tai kiipiäinen, saati kotikontiainen, eivät taskuja tarvitse, liikkuvammalle kontiaiselle ne ovat olennaiset. Housuissa on tuplataskut, joissa alemmissa on vetoketjut ja ylempiin voi panna kädet tai pikkutavaroita. Taskut ovat kohdassa, jossa ne vähiten häiritsevät esimerkiksi volttien tekemistä.

Vaikka joku on jo ehtinyt ihastella housujen materiaalia ‒ siis ikivanhaa lakanakangasta ‒ se ei kyllä ole millään tavoin optimi. Tarkoitus olikin vain kokeilla, kuinka malli toimii. Ja se toimii hyvin, olkoonkin että tiukan kapeisiin lahkeisiin tottuneilla ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia ymmärtää, miksi kukaan haluaisi tämän malliset housut. Vastapainoksi toisaalta moni tuntuu haaveilleen ilmavuudesta. Ensi viikonloppuna menen Tallinnaan ostamaan pellavaa, ja seuraavista kontiaispöksyistä tuleekin pellavaiset. Seuraavat ovat menossa taijikontiaiselle eli taijiaiselle, joten niihin tulee vyötärönauhakiinnitys, kapeammat lahkeet eikä taskuja. (Eikun nyt huijasin: jo sitä ennen ehtinen saada valmiiksi kiipiäisen trikoiset housut!)

Housuissa on tilaa tehdä mitä vain.

Lahje näyttää tältä.

Ja toimii näin.

Taskut. Alemmissa taskuissa on vetoketjut,
ylemmissä kuminauhatiukennus..

Yleisesti en ole aivan tyytyväinen ‒ en varsinkaan, kun katson näitä kuvia. Mutta protokontiaishousut ovat niin mukavat päällä, etten voi pestä niitä, koska en suostu käyttämään enää muita housuja. Pian siis proto2:n kimppuun.

Pyykkikontiaisen tunnustuksia

Useimmat ystäväni tietävät, että lajittelen pyykkini hyvin huolellisesti. Ulospäin siinä on jotakin autistista. Mutta minä tiedän, tietenkin, että se on vain järkevää. Päinvastaisista käsityksistä huolimatta värit sekoittuvat ja lopulta kaikesta tulee harmaata. Harmaata. Epävärejä.

Hedelmä- ja vihannesvaa'an tarralaput irrotan kasviksista heti kassalla, koska minusta se on ärsyttävää puuhaa ja saan hyvää mieltä siitä, ettei sitä tarvitse tehdä enää kotona. Hedelmät otan heti ulos pusseistaan, koska niitä on ärsyttävää kaivaa pusseista silloin kun niitä tarvitsee eikä koskaan tiedä missä pussissa on mitä. En koskaan ripusta tiskirättiä kuivumaan hanan päälle, koska minua ärsyttää, jos vesi valuu sitä koskien lasiin.

Ylipäätään teen ärsyttävät asiat mieluummin heti kuin myöhemmin. Taidan olla aikamoinen ärtiäinen. Mutta sillä tavoin asiat muuttuvat ärsyttävistä omiksi pieniksi jutuikseni.

Näytän helposti autistiselta. Haluaisin sanoa, ettei tämä ole autistista: kaikella toiminnallanihan on syy ja järjestys. Mutta niin autistitkin taitavat ajatella.

Tänään joka tapauksessa rakensin tämän huomattavan tarpeellisen pyykkiviestintäjärjestelmän.

Ompimista ja housustusta

Heräsin vähän aikaa sitten kahteen asiaan. Ensinnäkin, koska olen viimeiset vuodet vain neulonut ja virkannut, minulla ei ole enää niin paljon hienoja vaatteita (valmistumistahti kun on noilla tekniikoilla kovasti hitaampi). Toiseksi, minua ompeluttaa äkkiä hirvittävästi. Nyt en muuta tekisikään. Kuvassa kontiaishousujen taskut ja resoreita sekä linolevy kontiaisen painamiseen.

Hyvän mielen näkymä odottaa aamuisin pöydällä.

Kaikki kesken jääneet kirjani

Ystävä luetteli vähän aikaa sitten kirjoja, joita hänellä juuri silloin oli kesken. Niihin kuului Jeffrey Eugenidesin Marriage Plot, jonka hän vakaasti aikoi lukea loppuun sen kutkuttavan kirjoitustyylin takia. Tämän seurauksena (en voi vastustaa kutkuttavaa kirjoitustapaa), se on minulla kesken juuri nyt.

Useimmille ihmisille kirjojen jättäminen kesken on ilmeisesti jotakin hieman epäkelpoa. Ei edes syntistä, koska siinä olisi sentään jotain kiehtovaa. Minusta kirjojen jättäminen kesken on ihan tavanomaista. En jaksa tuntea siitä moniakaan tunteita. (Neuleiden jättäminen kesken sen sijaan on epäkelpoa; ehkä koska olen aloittanut lukemaan kuusivuotiaana ja neulomaan kaksitoistavuotiaana, eli minulla on siitä kuutisen vuotta lyhyempi kokemushistoria? Vai onko se määrä? Olen varmasti jättänyt kesken useampia kirjoja kuin neuleita.)

Matkasimme äskettäin Balkanilla. Aloitin matkan alussa Nicolas Bouvierin The Way of the Worldin, siirryin Ljubljanasta ostettuun A Treasure of Slovenian Folkloreen, sitten Zagrebista pokkarina löytyneeseen Carlos Ruiz Zafónin The Prisoner of Heaveniin ja siitä Miljenko Jergovićin Sarajevo Marlboroon, jonka ostimme pienen kustantamon kirjakaupasta Bosniasta ja jonka luin saman tien alusta loppuun, päättäen sen jälkeen Ruiz Zafónin (matkan viimeisenä yönä hostellissa Dubrovnikissa). Paluumatkan luin luultavasti Finnairin lehteä, koska suurin osa kirjallisuudesta oli lähetetty postissa kotiin.

Tällä hetkellä minulla on kesken

• Jeffrey Eugenides: Marriage Plot
• Nicolas Bouvier: The Way of The World
• A Treasure of Slovenian Folklore
• Jaakko Hämeen-Anttila: Kalifien kirjastoissa
• Tuomas Martikainen ja Tuula Sakaranaho (toim.): Mitä muslimit tarkoittavat?

Bouvier kieltämättä kuittaa edelleen uteliaisuutta, mutta kaksi viimeistä saavat jäädäkin kesken ja palautua kirjastoon.