Tupakkakauppa

Olen järkyttynyt. Olen tavannut tänään jo kaksi ihmistä, jotka eivät tiedä, kuka on Fernando Pessoa. Pessoa! Ihana portugalilainen 72 salanimen taakse kätkeytynyt runoilija, meedio ja astrologi, joka kirjoitteli lehtien yleisöpalstoille itseään vastaan. Pessoa. (Pidän hänen nimestään.)

Ilma Lissabonin yllä maaliskuussa.

Tässä suosikkirunoni.

Tupakkakauppa

Teoksesta: En minä aina ole sama
Suomentanut Pertti Saaritsa

En minä ole mitään.
Minusta ei koskaan tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään.
Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat.

Huoneeni ikkunasta,
huoneen joka kuuluu yhdelle maailman miljoonista
joista kukaan ei tiedä mitä he ovat miehiään
(ja vaikka joku tietäisikin, mitä hän muka tietäisi?)
avautuu mysteerio, ihmisiä vilisevä katu,
katu jolle mikään ajatus ei pysty tunkeutumaan,
todellisen, mahdottoman todellinen, varma, oudon varma,
jolla olevan arvoitus jää kivien ja olioiden alle,
ja kuolema kasvaa seinien kosteudesta
ja ihmisen valkoisista hiuksista
ja Kohtalo ajaa kaiken rattaita ei minkään tietä pitkin.

Tänään minut on lyöty, kuin olisin saanut tietää totuuden.
Tänään näen kaiken kirkkaasti kuin juuri tekisin kuolemaa
enkä tuntisi veljeyttä maailmaa kohtaan
enempää kuin jäähyväisten verran,
ja tämä talo ja kadun tämä puoli
muuttuisi vaunujonoksi ja lähtövihellys
kuuluisi pääni sisältä
ja sitten vain hermojen tutina ja luitten kitinä lähdettäessä.
Tänään olen hämmentynyt kuin joku joka ajatteli
ja keksi ja hukkasi mielestään.
Tänään minut jakaa kahtia uskollisuus jonka olen velkaa
kadun vastapuolen tupakkakaupalle, ulkoiselle todellisuudelle,
ja tunteelle että kaikki on unta, sisäiselle todellisuudelle.

Olen epäonnistunut kaikessa,
mutta kun en mitään ollut aikonutkaan,
ehkei mikään ollut mitään.
Saamani opetuksen
jätin sikseen ja karkasin pihaikkunasta.
Lähdin maalle suurin luuloin.
Mutta sieltä löysin vain ruohoa ja puita
ja sikäli kun näin ihmisiä he olivat samanlaisia kuin muutkin.
Lähden ikkunan luota, istun tuolille. Mitäpä ajattelisin?

Mistä minä tiedän mikä minusta tulee
kun en edes tiedä mikä minä olen?
Tulla miksi aion? Mutta kun minä aion tulla niin paljoksi!
Ja niin moni aikoo tulla juuri siksi samaksi ettei niitä
voi olla niin monta!

Neroko? Tälläkin hetkellä
sadattuhannet aivot kuvittelevat itsensä neroiksi kuten minä,
eikä historiaan – kuka sen tietää – kelpaa niistä yksikään
ja pelkkää sontaa jää jäljelle kaikista tulevista voitoista.
Ei, en usko itseeni.
Kaikissa hullujenhuoneissa on yhtä paljon varmoja mielipuolia!
Minä joka en ole varma mistään, olenko minä niin varma vai en?
Ei, en edes itsestäni…
Miten monissa maailman ullakkohuoneissa ja ei-ullakkohuoneissa
istuu tälläkin hetkellä itselleen-neroja uneksimassa?
Mikä määrä yleviä, jaloja ja kirkkaita pyrkimyksiä –
niin tosiaan, yleviä ja kirkkaita –
ja mikäli ne ylipäänsä olisivat toteutettavissa,
näkisivät sittenkään ikinä todellisen auringon valoa,
saisivatko vastakaikua ihmisiltä?
Maailma kuuluu sille joka syntyy valloittamaan sen
eikä sille joka haaveilee valloittavansa, vaikka olisi oikeassakin.

Olen haaveillut enemmän kuin Napoleon.
Olen puristanut oletettua rintaani vasten
enemmän ihmiskuntia kuin Kristus,
olen salaa luonut enemmän filosofioita kuin joku Kant.
Minä olen ja tulen ehkä aina olemaan ullakkohuoneen väkeä
vaikka en siellä asukaan;
minä olen aina se joka ei syntynyt sitä varten;
minä olen aina se jolla oli edellytykset;
minä olen aina se joka odotti että hänelle aukeaisi ovi
seinään jossa ovea ei ollut
ja lauloi Äärettömyyden Hymniä kanatarhassa
ja kuuli Jumalan äänen kaivonkannen alta.
Uskoako itseeni? Ei, ei yhtään mihinkään.
Valelkaa koko luonto polttavan pääni yli,
sen aurinko, sade, hiuksiani tuivertava tuuli,
ja kaikki muu mikä tulee jos on tullakseen, tai minä täytyy tulla
tai ei tule ollenkaan.

Tähtien orjuuttamat sydämet,
me valloitimme maailman ennen kuin nousimme ylös sängystä.
Mutta kun heräsimme se oli läpitunkematon,
nousimme ylös ja se oli vieras,
lähdimme ulos ja se oli kaikki maa
ja aurinkokunta ja linnunrata ja määrittämätön.

(Syö suklaata, tyttö pieni,
syö suklaata!
Muista ettei maailmassa ole muuta metafysiikkaa kuin sulkaa.
muista ettei mikään uskonto opeta enempää kuin makeiskauppa.
Syö, pikku likanaama, syö!
Voisinpa minä syödä suklaata
yhtä väärentämättömästi kuin sinä!

Mutta minä ajattelen,
jo tinasta tehtyä hopeapaperia pois repiessäni
heitän menemään kaiken niin kuin olen heittänyt elämänkin.)

Mutta katkeruudesta jota tunnen siitä
mitä minusta ei koskaan tule
jää jäljelle edes näiden säkeiden nopea kalligrafia.
Mahdottomuuteen johtava sortunut pylväskäytävä.
Mutta omistan sentään itselleni kyynelettömän halveksunnan,
ylvään ainakin mitä tulee siihen avaraan eleeseen jolla paiskaan
menemään likapyykin joka olen, luetteloa tekemättä,
ja jään kotiin paidatonna.

(Sinä joka lohdutat, joka et ole olemassa ja siksi voit lohduttaa,
kreikkalainen jumalatar ehkä, eläväksi patsaaksi siitetty,
tai roomalainen ylhäisönainen, mahdottoman jalo ja kohtalokas,
tai trubaduurien prinsessa, korea ja herttainen,
tai tuhatseitsemänsataaluvun markiisitar, avokaulainen ja loitto,
tai isoisän aikainen kuuluisa kokotti,
tai ties mikä moderni – en oikein käsitä mikä –
kaikki tämä, mitä se lieneekin, mikä sinä oletkin.
Jos se voi innoittaa niin innoittakoon!
Sydämeni on tyhjennetty ämpäri.

Niin kuin henkimanaajat manaavat henkiä minä manaan
itseäni enkä löydä mitään.

Astun ikkunan luo ja näen kadun äärimmäisen selvästi.
Näen kaupat, näen jalkakäytävät, näen ohi ajavat autot,
näen vaatetetut elolliset olennot hyörimässä,
näen koirat jotka nekin ovat olemassa,
ja kaikki tämä painaa minua kuin maastakarkoitus
ja kaikki tämä on vierasta, niin kuin kaikki.)

Olen elänyt, opiskellut, rakastanut, ja jopa uskonut,
eikä tänä päivänä ole edes kerjäläistä jota en kadehtisi
vain siksi ettei hän ole minä.
Katselen kaikkien ryysyjä ja haavoja ja valheita
ja ajattelen: ehket sinä ole koskaan elänyt ja opiskellut
tai rakastanut tai uskonut
(ilmankin on mahdollista valmistaa itselleen
todellisuus siitä kaikesta);

kenties olet vain hädin tuskin ollut, kuin sisilisko jolta
katkaistaan häntä
ja se jää vastahakoisesti olemaan pelkkä häntä ilman sisiliskoa.
Tein itsestäni sen mitä en osannut,
minkä olisin voinut tehdä, sitä en tehnyt.
Valitsin väärän naamiaispuvun.
Heti minut tunnettiin siksi mikä en ollut, en minä kumonnut
vääriä käsityksiä vaan menin sekaisin.
Kun yritin riisua naamioni
se oli liimautunut kasvoihini.
Kun sain sen irti ja näin itseni peilistä
olin jo vanhentunut.
Olin päissäni enkä pystynyt enää pukeutumaan siihen pukuun
josta en ollut päässyt eroon.
Jätin naamion pois ja kukuin puvustossa
kuin koira jota johtokunta sietää
vain koska se on säyseä
ja minä kirjoitan tämän kaiken vain osoittaakseni
että olen ylevämielinen.
Hyödyttömien säkeitteni soiva olemus,
saisinpa kohdata sinut jonakin itse tekemänäni
eikä aina tarvitsisi jäädä vastakkain
vastapäisen Tupakkakaupan kanssa
polkien jalkoihin tietoisuutta omasta olemassaolosta
kuin mattoa johon humalainen kompastuu
tai mustalaisen varastamaa kynnysriepua
joka oli täysin arvoton.

Mutta Tupakkakauppias tuli kynnykselle ja jäi kynnykselle.
Katselu häntä pää epämukavasti puoliksi käännettynä
ja sielu epämukavasti puoliksi ymmärtäen.
Hän tulee kuolemaan ja minä tulen kuolemaan,
häneltä jää nimikilpensä ja minulta runoni.
Kuluu jokin aika, nimikilpi kuolee, ja runot myös.
Kuluu jokin aika ja kuolee katu jolla kilpi oli
ja kieli jolla runot on kirjoitettu.
Sitten kuolee pyörivä planeetta jolla tämä kaikki tapahtui.
Toisilla kiertolaisilla toisissa järjestelmissä jotkin ihmisentapaiset
tekevät edelleen jotain runontapaisia ja elävät
kilventapaisten takana
aina jokin jotakin toista vastapäätä,
aina jokin yhtä hyödyttömänä kuin toinenkin,
mahdoton aina yhtä typeränä kuin todellinen,
syvyyksien salaisuus yhtä totena kuin pinnan salaisuuden unikuva-
Mutta muuan mies astui sisään Tupakkakauppaan
(ostamaan tupakkaa?)
ja uskottava todellisuus laskeutui äkkiä ylleni.
Kohottauduin tarmokkaana, vakuuttuneena, ihmismäisenä,
ja hankkiuduin kirjoittamaan nämä säkeet
joissa väitän päinvastaista.

Mielessäni kirjoittamisen aikomus sytytän savukkeen
ja imen savukkeesta vapauden kaikista ajatuksista.
Seuraan savua kuin omia teitäni,
ja herkän ja täysipainoisen hetken ajan nautin
vapaudesta olla pohtimatta yhtään mitään
ja tietoisuudesta että metafysiikka
on huonotuulisuuden seurausta.
Sitten nojaudun tuolissani taaksepäin
ja tupakoin edelleen.
Jatkan tupakoimista niin kauan kuin Kohtalo sallii.

(Jos menisin naimisiin pyykkärin tyttären kanssa
olisin kenties onnellinen.)
Sen oivallettuani nousen tuolista. Menen ikkunaan.

Mies lähti Tupakkakaupasta
(työntäen vaihtorahat housuntaskuun?).
Kas, minähän tunnen hänet; se on Esteves metafysiikkaa vailla.
(Tupakkakauppias tuli kynnykselle.)
Kuin jumalallisen vaiston ohjaamana
Esteves kääntyi ja näki minut.
Hän heilautti kättään mennessään ja minä huusin
Terve, Esteves!
ja maailmankaikkeus
rakentui minulle uudelleen vailla ihanteita tahi toiveita
ja Tupakkakauppias hymyili.

15.1.1928

Kielen omistusoikeus, niin, ja tietenkin väkivaltainen panda

Yksi lempikirjojani kautta aikojen on Lynne Trussin Eats, Shoots & Leaves: The Zero Tolerance Approach to Punctuation. Luen sitä kolmatta kertaa. Kirjan nimi viittaa vitsiin, jossa panda menee ravintolaan ja pilkkuvirheen takia päätyy tappamaan tarjoilijan. Truss puhuu englannin välimerkeistä ja erityisesti siitä, miksi ne pilkut joillekin ihmisille nyt vain yksinkertaisesti ovat niin käsittämättömän tärkeitä. (Toisaalta en usko, että kukaan muu jaksaisi koko kirjaa lukeakaan kuin me, joille pilkutus on käsittämättömän tärkeää.)

Uh, sen kansikin
aiheuttaa kylmiä
väreitä.

No, minä rakastan hyvää välimerkkien käyttöä. Trussin mielestä välimerkit ovat huomaavaisuutta lukijaa kohtaan, ja sitähän ne ovat: taitavasti käytetyt välimerkit luovat luennalle huomaamattoman rytmin, ne saavat tekstin soljumaan. Samalla olen kuitenkin hieman kiusaantunut siitä, miksi tässäkin asiassa täytyy olla niin monta sääntöä. Kun alkaa puhua pilkkusäännöistä, mieleen tulee väistämättä sinikantinen Äidinkielen käsikirja, ja kun mieleen tulee sinikantinen Äidinkielen käsikirja, tuntuu heti, ettei kieli olekaan omaa. Se on jonkun muun tekemä kokoelma sääntöjä ja normeja, joita täytyy opetella hieman huonosti tuuletussa luokassa, jossa on vihreät pulpetit ja pölyiset ikkunat.

Mitä tulee kielioppisääntöihin, ryhtymisen rektiovirheet sattuvat olemaan sekä parhaan ystäväni että mieheni lempiärsyte. (Kyse on siis siitä, että kun meille opetetut oikeat muodot ovat "alkaa tehdä", "ruveta tekemään" ja "aloittaa tekeminen", niin jotkut pirulaiset käyttävät näitä toisin, esimerkiksi muodossa "alkaa tekemään". Ja tämähän on siis väärin. Tai niin meille ainakin on opetettu. Tästä lemmikseen ärsyyntyviltä tekee mieli kysyä, kuinka he suhtautuvat nuorten keskuudessa yleistyvään rektiomalliin "pystyy tehdä" esimerkiksi lauseessa: "Mä en pysty juoda enempää.")

Oma lempiärsytteeni ovat relatiivipronominien korrelaatit. Periaatteessa sääntö kuuluu niin, että "joka"-sanaa käytetään viitatessa yksittäiseen substantiiviin ("Söin omenan, joka oli raaka.")  tai substantiivilausekkeeseen("Söin punaisen omenan, joka oli raaka.") ja "mikä"-sanaa, kun viitataan kokonaiseen lauseeseen ("Söin raa'an omenan, mikä oli tyhmää.") Ja kun Lynne Truss hermostuu virheellisestä apostrofien käytöstä, jota ei vain voi olla huomaamatta, en minäkään yksinkertaisesti voi sille mitään, että korvaani sattuu joka kerran, kun joku viittaa "mikä"-sanalla yksittäiseen substantiiviin tai substantiivilausekkeeseen ("Söin omenan, mikä oli raaka.") Ja näin tapahtuu puheessa. Teen niin itsekin, ja se sattuu korvaani myös silloin.

Koska ilmiö on niin yleinen, olisi tietenkin luontevaa ajatella, että meille ala-asteelta yliopistoon asti tankattu sääntö ei ehkä nykysuomessa, ainakaan puhutussa kielessä, pidä paikkaansa, vaan "mikä"-sanalla voi itse asiassa viitata myös yksittäiseen substantiiviin. (Sen sijaan en muista koskaan kuulleeni kenenkään viittaavan "joka"-sanalla kokonaiseen lauseeseen.) Ja koska ehkä kuuluisimmassa suomalaisessa runossa, Eino Leinon Nocturnessa, myös viitataan "mikä"-sanalla yksittäiseen substantiiviin ("siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu"), olisi luontevaa ajatella, ettei tuo sääntö ole ollut kovin ehdoton myöskään edeltäneen vuosisadanvaihteen tienoilla.

Miksi meille sitten tankataan, millä pronominilla viitataan minkäkinlaiseen korrelaattiin, jos ei yksi suurimmista runoilijoistammekaan käyttänyt sitä niin kuin meille opetetaan?

Yksi syy varmasti on suomalainen suhde kieleen. Kotimaisten kielten keskuksen alaisuudessa toimii Kielitoimisto, joka "toimii kielenhuoltoviranomaisena eli ohjaa ja kehittää suomen yleiskieltä". Toisin sanoen Suomessa on autoritäärinen instituutio, jolla on oikeus määrittää, millainen kieli on oikein ja millainen väärin – noin niin kuin todella karkeasti ilmaistuna. Esimerkiksi Iso-Britanniassa tai Yhdysvalloissa tällaista auktoriteettia ei ole. Kun Lynne Truss on pandakirjaansa kirjoittaessaan turvautunut useiden eri akateemikkojen ja kielioppimaakareiden oppaisiin välimerkkien käytöstä, Suomessa samat asiat voi kysyä puhelimitse suoraan Kielitoimistosta.

Ensi kuulemalta tuntuu, ettei sillä ole juurikaan väliä. Mitä sitten, kertooko pilkkusäännöistä joku Oxfordin professori vai Kielitoimisto? Siinä on kuitenkin olennainen ero. Maassa, jonka virallista kieltä hallitsee valtion säätämä kieliauktoriteetti, on olemassa tavallisia kielenpuhujia ylempi taho, jolla on oikeus määrittää yleiskielen normit, ja niitä normeja koulujärjestelmä opettaa. Tämä tarkoittaa, että kielenpuhujalla – siis sinulla tai minulla – ei ole lupa määrittää itse, mikä on hyvää kieltä. Asia, joka saattaa omaan kielikorvaan kuulostaa täysin oikealta, onkin itse asiassa "väärin". Toisin sanoen seurauksena on ilmiö nimeltä oikeakielisyys. Siihen taas liittyy kielenhuolto, joka on mielestäni ongelmallinen jo terminäkin. Auto ymmärrettävästi huolletaan, koska on edullista pitää auto mahdollisimman lähellä alkuperäistä kuntoaan, ettei se mene rikki. Kieli ei kuitenkaan voi mennä rikki. Kieli voi ainoastaan muuttua.

Maassa, joissa ei ole Kielitoimistoa vastaavaa auktoriteettia, kieliopinkirjoittajien täytyy määrittää kielen normit sen mukaan, kuinka ihmiset kieltä todella käyttävät. (Sekään ei tietenkään ole ongelmatonta, koska normit luodaan usein tietyn ryhmän käyttämän kielen pohjalta.)

Tämä ero korostui, kun Kotus vuodenvaihteessa muuttui Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta Kotimaisten kielten keskukseksi. Tutkimus siirrettiin yliopistojen vastuulle, mikä tarkoittaa, ettei yleiskielen normien määrittämisestä vastaava instituutio enää ole yhteydessä kielen muutoksia tutkiviin tahoihin kuin välillisesti.

Olisi hirmuisen mukavaa luottaa auktoriteettien järkevyyteen: siihen, että normit eivät olisi olemassa vain normien takia. Iso osa niistä ei olekaan. Esimerkiksi ylempänä mainitut rektiot ja relatiivien korrelaatit kuitenkin kuuluvat siihen pienempään osaan, jossa normit eivät kuitenkaan vastaa puhuttua kieltä. Kun lapsille täytyy järjestäen opettaa esimerkiksi oikean rektion käyttö – ja lapset ovat oppineet rektioiden summittaisen käytön vanhemmiltaan – on syytä kysyä, eikö suomen kielessä yksinkertaisesti voi, ainakin nykyään, käyttää rektioita vastoin meille opetettuja normeja. Muistan, kuinka juuri näitä samoja rektioita tankattiin meille kolmannella luokalla. Ne piti opetella ulkoa. Ei saa kirjoittaa "alkaa tekemään". Koska se on väärin. Väärin.

Osittain kyse on tietenkin myös kieltä valvovan instituutin hitaasta reagoinnista kielen muutoksiin. Ja toisaalta sen vaikeudesta. Milloin kielessä tapahtunut muutos on niin yleinen, että se voidaan katsoa normien mukaiseksi? Esimerkiksi "ruoka"-sanan genetiivin kirjoitusmuodon "ruuan" hyväksymiseen meni vuosikymmeniä, vaikka on hieman kyseenalaista, milloin ihmiset ovat todella jaksaneet ääntää "ruoan" o-äänteen.

Oikeakielisyyden ihanne ylettyy kaikkialle. Hämeenlinnan seudulla on paikannimiä, jotka loppuvat hämäläisittäin "-taka", esimerkiksi Hauhontaka ja Vuorentaka. Tieuudistusten myötä paikkojen nimiä on kuitenkin yleiskielistetty: Hauhontaakse johtaa Hauhontaustantie ja Vuorentaakse Vuorentaustantie. Ainakin "Hauhontausta" luki myös jonkin aikaa paikannimenä tienviitassa, vaikka se myöhemmin vaihdettiin hämäläiseen muotoonsa.

Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt kuulemaan esimerkiksi, ettei jokin sana ole sana. Minä sanoin, sinä ymmärsit. Miten niin se ei ole sana? Siksi, ettei sitä löydy sanakirjasta? Ettei kukaan ole vahvistanut sitä sanaksi? Enkö muka äidinkielisenä puhujana ole riittävä auktoriteetti omalle kielelleni? Kuka minun kieleni omistaa, jos en minä? Suomen kieli on perustaltaan kuvailevasti onomatopoeettinen (eli sanat kuvaavat paitsi ääniä, myös muotoja ja olemuksia), minkä lisäksi uusia sanoja luodaan ja on aina luotu johtamalla. (Turha tulla minulle vänisemään, ettei esimerkiksi "ärsyte" ole sana.)

Toisaalta, kun käytän arkipuheessani esimerkiksi sanaa "ärsyte" tai "lemmikseen", siitä ei suinkaan huomauta Kotus vaan keskustelukumppanini (eikä hänkään onneksi kovin usein). Itse joudun usein nielemään suustani purkautumaisillaan olevan kiihkeän huudon: "JOKA! Ei mikä vaan JOKA!" Aina en onnistu.

Miksi kielen oikominen tuntuu niin tärkeältä, vaikka sitä sinänsä ymmärtää tai ainakin luulee ymmärtävänsä kielen muuttuvan luonteen?

Ensimmäisenä mieleen tulee selkeys. Paitsi että tarkka sanojen käyttö, kekseliäät johtimet ja huomaavaisesti käytetyt välimerkit ovat viehättäviä, ne selkeyttävät viestiä, joka pyritään välittämään. Blogien, tekstiviestien, sähköpostien jne. huono kieli – tai sanotaan vaikka mieluummin huomattavasti yleiskielen normeista poikkeava kieli – ei ärsytä ainoastaan siksi, että se poikkeaa normeista. Se ärsyttää, koska se on epäselvää ja vaikealukuista, ja koska on yhtä epäkohteliasta kirjoittaa niin, että toinen joutuu näkemään vaivaa tekstin lukeakseen, kuin on puhuessa mutista asiansa villapaidan hihaan ja pälyillä samalla kaukaisuuteen. Julkisten tekstien pitäisi olla kirjoitettu selkeällä yleiskielellä jo ihan vain yleisen tasa-arvon takia (eli jotta kaikilla olisi mahdollisuus ymmärtää tekstin sanoma).

Lisäksi, kaunis kieli on kaunista kieltä. Vaikka kielestä ei tee kaunista pysähtyminen nipottamaan yhdestä pilkusta tai merkillisestä sanamuunnoksesta, arvostan sitä, että meille opetetaan koulussa, kuinka kirjoittaa soljuvaa mutta hyvin argumentoitua tekstiä, jossa pilkut ja puolipisteet avustavat lukijaa pysähtymään oikeisiin paikkoihin. Arvostan myös jokaista, joka on sen taidon vaivautunut opettelemaan.

Epäilen silti, että yksi suuri syy arvostaa oikeakielisyyttä on kuitenkin, niin epämieluisaa kuin se onkin itselleen tunnustaa, valta. Vaikka on mukavaa puhua esteettisyydestä ja kohteliaisuudesta, tosiasia on, ettei ilman hyvää yleiskielen hallintaa ole mahdollisuutta valta-asemaan yhteisössään. Sen voi todeta helposti esimerkiksi kuuntelemalla vaalitenttejä ja poliitikkojen puheita. Presidenttiehdokkaat puhuvat haastatteluissa lähes kirjakieltä, ja puhekielenomaisuuksia löytää vain hyvin tarkkaan kuuntelemalla. (Edellisten presidentinvaalien kakkoskierroksen ehdokkaista Niinistö puhuu puhtaampaa kirjakieltä kuin Haavisto. Sen sijaan – ei kovinkaan yllättävästi – Timo Soinin puheessa esiintyy puhekielisyyttä huomattavasti enemmän.)

Kielenhallinta kertoo koulutuksesta ja sitä kautta sivistyksestä. Jokainen vaihtaa tietenkin kielirekisteriä (puhetyyliä ja sanastoa) riippuen siitä, kenen kanssa puhuu, mutta kyse onkin siitä, osaako käyttää oikeaoppista yleiskieltä yhteiskunnallisesti tärkeämmissä tehtävissä. Eikä tämän huomatakseen tarvitse osallistua edes politiikkaan – riittää, kun asioi jossakin valtion virastossa. Oikeakielisyys on tärkeää, koska se pitää yllä tiettyä sivistystasoa. Ja oikeakielisyys on tärkeää, koska sen hallitseminen takaa kuulumisen tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään.

Oikeakielisyydestä luopuminen ei toki ratkaisisi yhtäkään yhteiskunnallista ongelmaa. Kielellä merkitään kuulumista tiettyyn ryhmään, ja kulttuurissamme satutaan arvostamaan kielirekisteriä, joka kertoo koulutuksesta. Jokainen tietää, että yläasteyhteisön sosiaalinen yläluokka ei käytä kirjakieltä vaan pikemminkin aggressiiveja, hieman kuin monissa paviaaniyhteisöissä. Eikä Soinikaan uskalla poiketa kovin kauas täsmällisestä yleiskielestä (ainakaan vielä).

Tiedättekö mitä? Minusta näin on jokseenkin hyvä. Minusta on mukavaa, että oikeakielinen ryhmä on suhteellisen rauhallisen elämänmenon ryhmä, ja minusta on mukavaa kuulua tuohon ryhmään. Lisäksi minusta on mukavaa, kun teksti soljuu ja solisee. Minusta on mukavaa, kun välimerkit on sijoitettu tekstiin niin taitavasti, että se on melkein kuin musiikkia.

Ja kuitenkaan en voi mitään sille, että suhtaudun hieman epäilevästi auktoriteettiin, jolla on oikeus määrittää kielelle muita kuin luonnollisia normeja. Jos äidinkieliset puhujat käyttävät ryhtymisen rektioita tai relatiivipronomineja miten sattuu, on kielen luonnollinen normi käyttää niitä miten sattuu. Kukaan ei mielestäni voi päättää äidinkielisen puhujan puolesta, millainen kieli on oikeaa.

Ehkä toivoisinkin enemmän erilaisten rekisterien hyväksymistä. Ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa kieltä, ja se on asia, joka pitäisi mielestäni opettaa koulussa. Että kieltä saa käyttää niin luovasti kuin haluaa, ja että kielen rajat kulkevat jossain niillä tienoin, jossa ymmärrettävyys alkaa kärsiä (jos sielläkään). Että oikeakielisyys on vain yksi rekisteri toisten joukossa. Että kieli muuttuu, ja jos se ei olisi koskaan muuttunut, kommunikoisimme edelleen kuin paviaanit.

p.s. Vaikka olen tässä kirjoituksessa tuonut ilmi epäilevän suhtautumiseni Kielitoimistoon, tunnustan lukevani aktiivisesti Kotuksen maanmainioita kolumneja muun muassa sanojen etymologioista. Arvostan heidän työtään hyvin paljon, ja minulle tulee Kielikello. Kielentutkimuksen siirtäminen pois Kotuksen vastuulta on mielestäni huolestuttavaa.

Horsmaisia suunnitelmia

Maitohorsmat, ystäväni maitohorsmat. Jo vuosia olen katsellut teitä, muistellen sitä mehevän mahevan ihanaa teetä, jota kerran teistä tein. Mutta en ole saanut uudestaan kerätyksi.

Kerrottakoon, että mustan teen ja maitohorsmanlehtien sekoitusta kutsutaan koporje-teeksi (Koporje sijaitsee vähän Pietarista itään), että aikanaan on yritetty ansaita rahaa myymällä horsmanlehtiä teenä, ja että nuorta maitohorsmaa voi käyttää kuin parsaa (siis sitä oikeaa parsaa, ei parsakaalia). Ja kerrottakoon, että Alaskassa maitohormasta tehdään karamelleja ja siirappia. Ne tehdään kukista—ja se on hyvä sellaisille kuin minä, jotka ovat surullisesti unohtaneet maitohorsman koko alkukesäksi. Siirapin ohje löytyy englanniksi täältä, ja kerron lisää heti, kun olen ehtinyt sitä kokeilla.

p.s. Eikö olekin viehättävää, että maitohorma on englanniksi fireweed?

My new peg loom. Riemastuttavat tappikangaspuut.

I ordered myself a peg loom from The Hand Weaving Company in Wales. Oh, it's genious. Such a simple way to weave plain weave without a huge loom, and with warps of yarn, and, and! Indispensable in airy felted scarf projects I have dreamed of. And you can weave rugs and bags and... Not like I had done anything yet, though, as it only arrived today.

I do wonder, though, if they're popular or even much known outside Wales. There's no entry for peg loom in wikipedia and I couldn't find a word for it in Finnish. Most weavers seem to be Welsh. Probably I can't survive without getting a History of Weaving.

While searching for peg loom related information, I came across this page. I love it. They don't only tell how to weave a peg loom; they also teach you to make butter, weave a basket and tap a birch tree. I want to make butter, weave a basket and tap a birch tree, too.

Still wrapped. Vielä muovissa.

Tilasin tappikangaspuut Walesista. Ne ovat yksinkertaisesti nerokkaat. Yksinkertaisuudessaan. Niin yksinkertainen keino kutoa palttinaa ilman suuria kangaspuunrohjokkeita, jotka täyttäisivät koko huoneen. Loimalankoina voi käyttää villaa. Oh. Ne ovat korvaamattomat sellaisten ilmavien puolihuovutettujen huivikkeiden tekoon, joita olen suunnitellut. Niillä voi tehdä mattoja ja laukkuja ja... Ei siis sillä, että olisin tehnyt vielä yhtään mitään, sillä ne saapuivat tänään.

Jos joku tietää lisää tappikangaspuiden suosiosta tai historiasta, niin minua kiinnostaisi kuulla. Onkohan niitä paljonkaan Walesin ulkopuolella? Niitä ei löydy wikipediasta eikä niille ole sanaa suomeksi. Googlatessa vaikuttaa, että kutojat ovat pääosin walesilaisia. Luultavasti en selviä eteenpäin ilman jonkinlaista kutomisen historiikkia.

Mutta tappikangaspuista tietoa etsiessäni törmäsin tähän sivuun! Paitsi että kertovat, kuinka tappikangaspuilla kudotaan, opettavat punomaan koreja, kirnuamaan voita ja juoksuttamaan mahlaa. Mäkin haluan punoa koreja, kirnuta voita ja juoksuttaa mahlaa!

While I've just gone drowsy / Kun minusta vain tuli raukea

Drowsiness of long, rainy days. The summer before—and the one before that and the one before that—was hot and dry, endless buckets of water to the vegetable garden, endless trips to lakes to dip in the cool water, endless days of sunshine. This summer I've thought I'm in a novel by Garcia Márquez, mold spreading from the corners of the tub I bought to cool down in on too hot days that never came, water pouring down from rooftops, damp wood in the stove. I'm already used to wearing thick woolen socks and yellow rubber boots, to covering myself with my yellow raincoat when I go outside to do the dishes or pick strawberries. Like in one hundred years of solitude, rain has become something that simply is. I bake cookies and drink endless cups of tea, read a book and see from the kitchen window how the forest draws closer when I don't weed tree saplings and lupines. Roses, bluebells, hays, tansies, thistles, all kind of flowers and bushes and trees, they have all gone wild, wild, while I've just gone drowsy. Rain fills my head with an heavy emptiness.

What I managed to do yesterday, however, except for not finding the murderer before Poirot, was to gather bunches of meadowsweet in the rain. Most of them I'll use later to dye wool, but some five litres of flowers I'm going to make into a drink today. I thought the recipe would be something like this,

Meadowsweet drink

2,5 litres meadowsweet flowers, buds are fine too
5 litres water
500 g sugar
25 g citric acid


Bring water and sugar to boil and pour the liquid on flowers. Let it sit over night. Sieve and add the citric acid. Bottle and store in a cool place.


Or, if I'd rather make it sima-like, then this,

Meadowsweet sima

5 litres water
1 liter meadowsweet flowers
1-2 lemons
400 g sugar
a pea-size clod of yeast


Rinse the flowers and leave them in a big pot. Peel the lemon and slice it on the top of flowers. Bring water to boil and pour on flowers and lemon slices. Add sugar. Let it cool until handwarm and add yeast. Let it brew approximately for 24 hours, then sieve and bottle. Store in a cool place.

Pitkien sateisten päivien uneliaisuus. Viime kesä—ja kesä sitä ennen ja sitä ennen—oli kuuma ja kuiva, loputtomia ämpärillisiä vettä kasvimaalle, loputtomia matkoja järvelle kastautumaan viileään veteen, loputon auringonpaiste. Tänä kesänä on tuntunut kuin olisin Garcia Márquezin romaanissa, home leviää paljun nurkista kuin ivaten ajatustani viilentyä siinä kuumina kesäpäivinä, joita ei koskaan tullut, vesi valuu katoilta, polttopuut ovat aina hieman kosteita. En enää kummastele, että vedän jalkaani paksut harmaat villasukat vielä heinäkuussa, kun menen ulos tiskaamaan tai poimimaan mansikoita vedän jalkaani keltaiset kumisaappaat ja niskaani keltaisen sadetakin. Niin kuin sadassa vuodessa yksinäisyyttä, sateesta on tullut jotakin, joka vain on. Leivon pikkuleipiä ja juon loputtomia kuppeja teetä, luen kirjoja ja näen keittiön ikkunasta, kuinka metsä lähestyy kun en jaksa kitkeä puidentaimia ja lupiineja. Ruusut, sinikellot, heinät, pietaryrtit, ohdakkeet, kaiken maailman kukat ja pensaat ja puut, kaikki ovat villiintyneet, villiintyneet, kun minusta on vain tullut raukea. Sade täyttää pään raskaalla tyhjyydellä.


Kaikesta huolimatta onnistuin eilen, sen lisäksi etten keksinyt murhaajaa ennen Poirotia, keräämään sateessa kimpuittain mesiangervoa. Suurimman osan niputin ja laitoin roikkumaan puutarhamajaan jotta värjään niillä myöhemmin villaa, mutta viitisen litraa kukkia jätin juomaan, jonka aion tehdä tänään. Ajattelin, että se voisi olla jotakin tällaista:


Mesiangervojuoma

2,5 l mesiangervonkukkia, myös nuppuisia
5 l vettä
500 g sokeria
25 g sitruunahappoa

Kiehauta vesi ja sokeri ja kaada huuhdeltujen kukkien päälle. Anna seistä yön yli. Siivilöi ja lisää sitruunahappo. Pullota ja säilytä viileässä.


Tai jos enemmän simankaltainen juoma, niin sitten näin:

Mesiangervosima


5 l vettä
1 l mesiangervonkukkia
1-2 sitruunaa
400 g sokeria
herneenkokoinen pallura hiivaa

Huuhdo kukkaset ja laita kuorittujen, viipaloitujen sitruunoiden kanssa suureen kattilaan. Kiehauta vesi ja kaada kukkien päälle. Lisää sokeri. Anna jäähtyä, kunnes se on kädenlämpöistä, ja lisää hiiva. Anna käydä noin vuorokauden ajan, siivilöi ja pullota. Säilytä viileässä.

Aphantopus hyperantus

A ringlet, Aphantopus hyperantus, tesmaperhonen.
Unlike many butterflies, they don't mind cloudy weather, but esteem it by spreading their wings.
Toisin kuin niin monet perhoset, tesmaperhosia ei haittaa pilvisyys, vaan ne juhlistavat sitä levittämällä siipensä näytille.

My glutenfree experiments have led to my husband asking pancakes for breakfast when he comes here for weekends. This time soy and quinoa flour with a nut and herb topping. My favourite teacup on the side.
Gluteenittomat kokeilut ovat johtaneet siihen, että mies kinuaa aamiaiseksi lättyjä aina viettäessään viikonlopun luonani mökillä. Tällä kertaa lätyissä on soija- ja kinuajauhoja, päällä pähkinäyrttimöyhö. Vieressä lempiteekuppini.

I thought forest strawberries would prefer sunshine, but on this terribly rainy summer they have decided to spread everywhere, wherever you look, strawberries.
Luulin metsämansikoiden pitävän auringosta, mutta tänä järkyttävän sateisena kesänä ne ovatkin levinneet kaikkialle, minne ikinä katson, mansikoita.

Strawberries. Litres and litres of tiny strawberries.
Mansikoita, litroittain, litroittain pieniä mansikoita.

Oh, the stupid ants. Not only the clary sage, but also thyme.
Pahkapäiset muurahaiset! Paitsi että ovat valloittaneet myskisalviamaan, ne ovat peittäneet timjaminkin.

July garden. Heinäkuinen puutarha.

Chamomile. Kamomilla.

My blackberry's yet only a sapling, but she decided to make buds.
Karhunvatukkan nuppuilee, vaikka on vielä taimonen.

First calendulas. Ensimmäiset kehäkukat.

Ants made their nest under the clary sage.
Muurahaiset tekivät pesän myskisalvian alle.

Lettuce goes wild this time of year.
Näihin aikoihin lehtisalaatti villiintyy.

Foxglove. I was told not to prepare digitalis by myself.
Sormustinkukka. En kuulemma saa kokeilla digitaliksen valmistusta.

Chickweed. It's a wonder herb and I've got a field full of it.
Pihatähtimö eli vesiheinä. Se on ihmeyrtti ja mulla on sitä kuin pellossa.

I'm afraid carrots will need some help soon.
Aivan kuin porkkanat tarvitsisivat apua.