On maaliskuu. Kummienoni on ollut kuollut nyt kaksi viikkoa. Hän kuoli äkillisesti, yllättäen, ilman että kukaan olisi ehtinyt varautua. Eilen, kun siirsin osoitteita vanhasta kirjasesta uuteen, tuijotin pitkään hänen nimeään enkä suostunut uskomaan, ettei sitä enää tarvitse kopioida.
Enoni oli yksineläjä: hän katseli lintuja, tarkkaili luontoa, luki runoja ja romaaneita ja poltti piippua. Hänellä oli tapana siteerata Eino Leinoa ja Vänrikki Stoolin tarinoita,
ulkoa, tietenkin, ja minulla oli hänen vanha latinankirjansa, kun luin
yliopistossa latinaa. Hän oli hieman äreä vanhapoika, mutta ei koskaan
minulle, ja jos olikin, ärisin takaisin.
On maaliskuu, mutta hänen kuolemastaan asti mielessäni on ollut heinäkuu. Tunkkaisen kuuma heinäkuu, ruohon, järven ja heilimöinnin tuoksuinen heinäkuu, lintujen ja heinäsirkkojen sirkutuksen ja sirityksen täytteinen heinäkuu. Sellainen kuin sinä kesäpäivänä, kun keräsimme yhdessä apilankukkia läheiseltä pellolta ja puhuimme linnuista ja runoudesta.
Kerran enoni oli hoitamassa minua, kun olin seitsemänvuotias, ja olin juuri päättänyt opetella kirjoittamaan juuri saamaani WWF:n punaiseen päiväkirjaan, jossa oli lukko. Huoneessani oli tuuletusaukko viereiseen huoneeseen, ja hän nousi siellä tuolille ja kurkisti aukosta aikeenaan huvittaa minua, mutta juuri silloin kirjoitin Salaiseen Päiväkirjaani ‒ mitäköhän huippusalaista lienee ollut ‒ ja aloin itkeä. Muistan tuolin paukahduksen lattiaa vasten kun hän ryntäsi lohduttamaan minua.
Muistan paljon muutakin. Kuten kesäpäivän, kun olin kuusitoista, ja sanoin enolleni: "Anna mulle jotain lukemista, mulla ei ole mitään lukemista." Hän katosi huoneeseensa ‒ salaiseen huoneeseensa, jonne lapset eivät olleet tervetulleita ja jossa olen käynyt vain kerran ‒ ja toi minulle James Clavellin Shogunin, joka ei ehkä ole hyvä historiallinen teos, mutta jonka innoittamana yhtä kaikki hain yliopistoon lukemaan Japanin-tutkimusta, päädyin asumaan temppeleihin ympäri Aasiaa ja tapasin lopulta nykyisen mieheni (jota enoni ei koskaan ehtinyt tavata).
Nostimme enolleni maljan, kuuntelimme juutalaista musiikkia, jota kuunnellaan kun muistellaan vainajia, ja minä kerroin tarinoita. Muistan enoni äänen ja ääneen niin usein kuultaneen epäilyn.
Isäni on jo tyhjentänyt enoni huoneen ja kantanut hänen kirjansa laatikoissa tupaan, niin että ensi viikolla, kun menen järjestämään ne kirjat, en enää astu siihen ummehtuneeseen pyhättöön, johon lapset eivät saaneet mennä, kirjojen ympäröimään huoneeseen. Se painuu samaan muistojen unensekaiseen pyörteeseen, joka tuntuu näinä päivinä imaisevan syövereihinsä.
