Aikuiset kiusaa 2

Eilinen ahdistukseni kääntyi päälaelleen, kun äkkiä tajusin, että viimeaikaiset ongelmani koulutuksessani eivät johdukaan jotenkin täydellisestä sosiaalisesta epäpätevyydestäni ja epäherkkyydestäni, vaan aivan päinvastoin: minua kiusataan. Sen tajuaminen löi kehooni päälle taistelutahdon, jota en muista kokeneeni – no, varmaan melkein koskaan. Adrenaliinia virtasi niin paljon, etten nukkunut melkein koko yönä. Kävin raivokkaasti asioita läpi. Ehkä asiat eivät itse asiassa koskaan ole johtuneet sosiaalisesta epäpätevyydestäni ja epäherkkyydestäni? Varsinkin, kun jollakin tasolla tiedän, että olen mitä herkin ja sosiaalisestikin ihan normipätevä.

Niinpä niin. Kiusatuksi tuleminen aiheuttaa kaiken muun lisäksi alentuneen itsetunnon ja epävarmuuden, sekä tunteita häpeästä tai syyllisyydestä. Kysehän täytyy jollakin tavoin olla minusta.

Lisäksi kehon lamaantuminen puolustuskyvyttömäksi saa myös elintoiminnot hidastumaan. Kiusattu alkaa dissosioida pysyvästi. Tähän liittyy myös erinäisiä hitaan metabolismin sairauksia, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta ja astma. (Tästä aiheesta löytyy hyvä selonteko Peter A. Levinen kirjasta Kun tiikeri herää. Ei kannata häkeltyä, koska se on traumakirja: Levine käsittelee traumaa kehollisena ilmiönä, joka syntyy myös ihmisen altistuessa pitkään esimerkiksi juuri kiusaamiselle.)

Siksi myös tästä asiasta kirjoittaminen on vaikeaa. Koko ajan tuntuu, että niin ei saisi tehdä; tunnen, että ulkoistan omia vikojani jonnekin, minne ne eivät kuulu. Kysehän on minun vioistani ja minun ongelmistani. Eihän minua olisi kiusattukaan, jollei minussa niitä vikoja olisi. Aina pitää olla positiivinen! Positiivinen!

Se on loppu nyt. En aio hyväksyä kiusaamista enää koskaan. Minä olen arvokas ja riittävä. Minkäänlainen superkäytös ei ole tarpeen. Saan tehdä virheitä yhtä lailla kuin muutkin. Minulla on myös yhtäläinen oikeus tulla kohdelluksi ystävällisesti, tai vähintäänkin asiallisesti.

Matka kierteen alkujuuriin on varmasti pitkä, ja ainakin yhden askelen aion ottaa tänään. Se on muutaman entisen työyhteisöni läpikäyminen.

Olen työskennellyt paljon kehitysvammaisten lasten kanssa ja muun muassa kouluissa ja seurakunnassa. Työpaikkakiusaaminen on huomattavasti yleisempää julkisella sektorilla kuin yksityisellä; tutkimusten mukaan esimerkiksi kuntien työntekijöistä 44% on havainnut työyhteisössä ainakin joskus "työntekijän eristämistä, työn mitätöintiä,uhkaamista, selän takana puhumista ja muuta painostusta". (Katso lisää täältä.) Siitä huolimatta, kun puhun työpaikkojen ongelmista, minun annetaan usein ymmärtää, että liioittelen tai että vian täytyy jollakin tavoin olla minussa. Hyvin yleistä on todeta, että "sellaisissa tilanteissa voi itsekin tehdä jotain".

Ensinnäkin, puolustuskyvyttömyys on henkisen väkivallan ominaispiirre. Ulkopuolelta voi tuntua, että on kummallista antaa kenenkään kiusata itseään. Käytännössä kiusaamisen uhri on kuitenkin lamaantunut – jopa fyysisellä tasolla – ja kyvytön puolustamaan itseään.

Minulla onkin äärimmäisen huono itsetunto, mitä tulee siihen kuinka selviydyn työyhteisön jäsenenä. (Itse työn tekemisen suhteen olen itsevarma.) Helposti tuntuu, kuin kaikki menneet työpaikat kaatuisivat päälle. "Niissä oli niin mukavaa, kunnes minä menin sotkemaan kaiken!" ajattelen. Mikään vakuuttelu siitä, että minä olen tehnyt voitavani, ei auta.

Kerrataanpas.

Teen paljon pätkätöitä, joten olin viime vuoden aikana yhteensä viidessä eri työpaikassa. Ensimmäinen oli erityiskoulu, jossa oli paljon henkilökuntaa, erityisesti avustajia. Minulla oli hyvät tai neutraalit välit kaikkiin avustajiin ja erinomaiset välit ohjaajiin. Myös monet opettajista pitivät minusta ja kiittivät työtäni, vaikka en ollut heidän kanssaan kovinkaan paljon tekemisissä. Kuitenkin minulla on tästäkin paikasta sellainen olo, kuin minussa olisi ollut jotain vikaa. Miksi?

Vastaus on itse asiassa aika yksinkertainen. Henkilöstön sisällä oli paha skisma, joka tiivistyi erääseen ohjaajaan suuntautuneeseen röyhkeään kiusaamiseen. Puuttumisyritykset johdon tasolta olivat melko velttoja. Ennen pitkää kireä tunnelma ja väsymys levisivät koko henkilökuntaan, joka ei enää kokenut, että saisi rauhassa tehdä työtään. Aiemmin ystävälliset ihmiset alkoivat tiuskia ja naljailla. Tässä vaiheessa minä lähdin pois.

Oireilin tuon työjakson jälkeen melko voimakkaasti. Olin jatkuvasti fyysisesti väsynyt enkä oikein uskonut omiin kykyihini. En hakenut töitä, koska en keksinyt mihin hakea. Lähinnä makasin sängyllä, virkkasin ja katsoin videoita. Lääkärin mielestä olin masentunut; omasta mielestäni olin uupunut. Kun nyt katson taaksepäin, ymmärrän reagoineeni työpaikalla pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Oireet alkoivat heti, kun lähdin työpaikalta pois. On hyvin tavallista, että koko työyhteisö – ei ainoastaan kiusattu – reagoi samoilla oireilla.

Keväällä olin sijaisena kehitysvammaisten lasten ja nuorten leireillä. Tulin jälleen erinomaisesti toimeen työtovereideni kanssa ja hoidin työni hyvin. Työpaikan ilmapiiri oli kuitenkin kireä muun muassa jatkuvien työsuojelurikkeiden ja TES-rikkomusten takia.

Kesällä työskentelin seurakunnan leiriemäntänä. Hyvin pian selvisi, että käynnissä oli vuosia jatkunut kiusaaminen, joka kohdistui lähimpään kollegaani. (En tosin osannut silloin nimetä sitä kiusaamiseksi.) Siihen kuului TES-rikkomusten lisäksi niin moni Workplace Bullying Instituten listaamasta henkisen väkivallan keinosta, että en aio edes luetella niitä tässä. Aluksi tämä heijastui minuun vain kummallisina työvuoroina (mm. kymmenen tuntia siivoamista juhannuksen aatonaattona), mutta ennen pitkää, kannustettuani kollegaani ajamaan asiaansa, muun muassa oletuksena, että hoidan kaikki kollegani työt hänen sairaslomansa aikana. Lopulta henkinen väkivalta laajeni minuun jäätyäni itse stressin takia sairaslomalle ja tehtyäni selväksi, etten alistu TES-rikkomuksiin.

Tästä työpaikasta minun tulee muistaa, että tulin hyvin tai erinomaisesti toimeen kaikkien muiden paitsi kiusaajan kanssa. Sosiaalisissa taidoissani ei olekaan mitään vikaa. Painajaismainen kesäni myös asettui mielessäni paremmin raiteilleen, kun ymmärsin, että kyse oli todellakin äärimmäisen pitkälle viedystä kiusaamisesta, johon työyhteisö ei puuttunut. Syyt puuttumattomuuteenkin olivat hyvin tavalliset. Kiusattu itse ei antanut luottamushenkilöille lupaa viedä asiaa "ihan vielä" eteenpäin. Sen lisäksi suurin osa henkilökunnasta ei tiennyt tilanteesta. Vaikka minulle työsuhteen loppumisen jälkeen (se oli määräaikainen työsuhde) jäi olo, että asiat alkoivat jotenkin mennä sekaisin, kun minä astuin peliin mukaan – toisin sanoen, syy oli minun – tajuan nyt, että tiedottamalla tilanteesta työyhteisöön, sekoittamalla peliin luottamushenkilöt ja liiton lakimiehen ja kannustamalla kollegaani ajamaan asiaansa tein itse asiassa aivan helvetin hyvän työn.

Vuoden kahdesta viimeisestä työpaikasta sanon lyhyesti, että tunnelma oli molemmissa melko kummallinen. Ensimmäisessä oli juuri tehty henkilöstösiirtoja kiusaamistapauksen vuoksi; toisessa oli jatkuvasti vaihtuva henkilöstö ja epäpätevä johto, mikä itsessään altistaa ristiriidoille.

Reagoin varmasti tavallista helpommin myös muihin kohdistuvaan kiusaamiseen, koska minussa on tuo sama kiusatun fysiikka, jonka potentiaaliset kiusaajat haistavat. Ei silti voi olla ihan vain pelkkää karmista vetovoimaa, että käyn vuoden aikana läpi viisi työyhteisöä, joissa kaikissa henkinen väkivalta tai painostus ovat enemmän ja vähemmän läsnä. Henkinen väkivalta – siiis aikuisten kiusaaminen – on yksinkertaisesti erittäin yleistä. Ja paitsi että se jättää jälkensä kiusaajaan, se jättää jälkensä koko työyhteisöön.

Minulle on juuri nyt tärkeää ymmärtää, että vaikka kiusaamisen logiikka toimii niin, että kiusattu kokee olevansa jollakin tavoin syyllinen kiusaamiseen, niin ei ole. Syyllinen ei ole myöskään se, joka nostaa asian esille. Eikä se, joka soittaa liiton lakimiehelle. Kiusaaja on syyllinen.

Yhtä tärkeää on muistaa, että minulla on ollut kaikissa näissä työpaikoissa hyvät välit kaikkiin muihin paitsi itse kiusaajaan. Kyse ei ole minun sosiaalisten taitojen puutteestani; kyse ei ole minun epäherkkyydestäni; kyse ei ole siitä, etten olisi tehnyt mitään. Ongelma ei alun alkaenkaan ole minussa. Ongelma ei ole alun alkaenkaan yhdessäkään kiusatussa. Se löytyy aivan muualta.

Siksi täytyy uskaltaa sanoa itselleen (ja minä sanon sen nyt!):

Minä olen sosiaalisesti pätevä.
Minä olen herkkä ihmisten tunteille.
Minä toimin, ja se riittää.

Ja jos se unohtuu, kaivan esiin viimeisimmältä harjoittelujaksolta saamani palautteen, jossa lukee yhteistyökykyjen kohdalla: "[ailuutt] on loistava tyyppi työyhteisössä."

Aikuiset kiusaa

Olen ollut tämän viikon kipeänä, mutta silti koulutuspaikasta onnistui kantautumaan korviini kummallisia uutisia. Niiden mukaan minä syrjin pienryhmäläisiäni ja huudan heille. Olin tämän kuullessani aika puulla päähän lyöty.

Vieläkään en ole saanut selville, mitä täsmälleen olen oletetusti tehnyt. Itse kun tiedän, että vaikka en erityisesti pidä tästä metelin nostaneesta naisesta, olen ollut hänelle vähintäänkin asiallinen. Hän sen sijaan on mm. kääntänyt minulle selkänsä, kun olen yrittänyt puhua hänelle, ja esittänyt kuin en olisi ollut paikalla. Hän on tahallisesti jättänyt minut tilanteen ulkopuolelle ja pyrkinyt kääntämään toisia opiskelijoita minua vastaan. Hänellä on epärealistisia vaatimuksia sen suhteen, mitä minun olisi pitänyt tehdä, ja hän kritisoi minua äänekkäästi siitä, etten niin ole tehnyt. Hän on pyrkinyt tahallisesti ärsyttämään minua saadakseen minut suuttumaan.

Monet huhuista, joita olen kuulleet harjoittamastani syrjinnästä, ovat myös olleet melko omituisia. Muun muassa olennainen todiste syrjinnästä on kuva, jossa on kolme tursasta, kun syrjityn mielestä pitäisi olla neljä. (Tursas on siis pienryhmämme symboli ja hän liittyi ryhmäämme myöhemmin, neljäntenä.) Jos nyt ei olisikaan melko epäselvää, miksi tursaiden määrä kuvassa on osoitus syrjinnästä, niin sen lisäksi en edes tiedä, mistä kuvasta puhutaan.

Olen ollut todella ahdistunut. Ja olen tietenkin reagoinut, niin kuin tällaisessa tilanteessa helposti reagoi: yrittänyt olla ystävällinen ja järjestää tilanteen niin, että olen varmasti tasapuolinen.

Väärin. Se oli väärä tapa toimia, koska tilanne ei ole koskaan ollutkaan sellainen, kuin millaiseksi tuo nainen haluaa sen maalata. Jokainen yritykseni "korjata" tilannetta on vain pahentanut sitä.

En mitenkään halua väittää, että käyttäytyisin aina täydellisesti enkä koskaan hermostuisi tai sanoisi jotain harkitsematonta. Olen myös ollut tänä keväänä putkiremonttievakon ja kuolemantapauksen takia varsin kireä. Tiedän silti hyvin, että en ole ollut epäoikeudenmukainen tai syrjinyt ketään. Tiedän myös korottaneeni kerran ääntäni provosoituna.

Äkkiä alkoi epäilyttää. Ketä tässä oikeasti kiusataan? Aloin googlata.

"Yhteisöllisessä kiusaamisessa kiusaaja on muun yhteisön mielestä viaton uhri, kun taas kiusattua pidetään yleensä sairaana, siis perustavasti kyvyttömänä noudattamaan normeja", kertoo wikipedia. Aivan, sehän tässä tuntuu olevan tavoite, ja siihen suuntaan ollaan kovasti menossa.

Pian vastaan tuli myös sivu työpaikkakiusatuille. Sieltä löytyy esimerkiksi lista yleisimmistä henkisen väkivallan keinoista (joka löytyy kenties helpommin otsikon "Työpaikkakiusaamisen taktiikat" alta täältä). Hämmästyneenä totesin, että sieltä löytyy tämän naisen koko käytösskaala. Sivulta löytyy myös paljon vertaistukea ja avartavaa keskustelua aiheesta. Lukulistalleni nousi heti ainakin Sirpa Polon Narsisti esimiehenä: miten vapauduin työpaikkahelvetistä, jossa kerrotaan myös niistä fysiologisista muutoksista, joita kiusaamisen uhrissa tapahtuu, ja kuinka tämä alkaa sitä kautta ennen pitkään pelata kiusaajan pussiin.

Tälläkin oli tarkoitus. Käyttäytymiskaavat, jotka tekevät ihmisestä todennäköisemmän kiusatun, ovat opittuja, ja ne opitaan tilanteessa, joissa ensi kertaa joutuu kiusatuksi. Sen jälkeen ne ovat automaattisia, ja mikä olennaista, ne vetävät potentiaalista kiusaajaa puoleensa. Ei ole sattumaa, että samat ihmiset tulevat aina kiusatuksi, tai että tiettyjen ihmisten päälle on helpompi kaataa paha olonsa. Tämän sinänsä turhauttavan ja typerän kokemuksen tarkoitus oli, että tartun asiaan ja hankkiudun irti noista kaavoista.

(Haluan kuitenkin korostaa, ettei kiusaaminen ole koskaan kiusatun vika. Vika on aina kiusaajassa ja yhteisössä, joka antaa sen tapahtua. On kuitenkin tärkeää ja voimaannuttavaa ymmärtää, että kierteen voi myös katkaista.)

Aluksi minusta tuntui yllättävältä tulla kiusatuksi aikuiskoulutuksessa. Ja koska aikuisten kiusaamiskeinot ovat kierompia kuin lasten (luultavasti koska suorempaan kiusaamiseen puututtaisiin), kiusaamista on myös vaikeampi tunnistaa kiusaamiseksi. Hyvin pitkään haluaa ajatella, että kyse on väärinymmärryksestä. "Mehän ollaan kaikki kuitenkin aikuisia." Aikuisia, no niin. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Lisäksi, vaikka tuntuu hyvältä kääntää asiat oikeinpäin, täytyy totuus myllertää esiin vielä koulutuksessa. Se tuntuu hyvin, hyvin raskaalta – ja naurettavalta, koska en kaiken oikeuden mukaan kiusaajanhan se pitäisi asiat esiin ottaa! Mutta tällä kertaa en aio antaa periksi. Minua ette enää kiusaa. Oikein sähisyttää.

Viime kesänä kuolivat sisiliskot

Viime kesä oli kosteudessaan sisiliskojen juhlaa.

Taustatiedot: meidän mökin keittiön matto on nuhjaantunut ja epämääräisen kirjava, ja minä olin vähän aiemmin katsonut Henkien kätkemän. Siinä on se uppopaistettu sisilisko tikussa, se jolla Lin tekee ovelan hämäyksen ja auttaa Chihiron hissiin. Niinpä, kun lakaisin keittiön lattiaa omissa ajatuksissani, totesin (lainkaan hämmentymättä): "Kas, tossa on se uppopaistettu lisko." Paitsi että se lähtikin liikkeelle.

Muutamaa päivää myöhemmin sama tapahtui uudestaan, ja jälleen, kyllä vain, kuvittelin sitä Linin herkuksi. Paitsi että lisko ei sitten lähtenytkään liikkeelle. Se oli ihan vain kuollut. Lakaisin sen kompostiin, jossa asuu muurahaisia (viime kesänä oli myös mielettömästi muurahaisia), jotka varmaan söivät sen.

Muutenkin sisiliskoja oli niin paljon, että ne päätyivät kuolemaan kummiin paikkoihin. Tämä on kaivon sähköpumpun katkaisin. Lisko oli mennyt sen suojakuvun alle ja kuollut siihen. Raasu.

Maailmaan tuli vauva. A baby arrived.

Maailmaan tuli vauva. Ei tosin meille. Mutta iloitsimme asiasta maalaamalla munia, jotka ovat muinaisia hedelmällisyyssymboleita. Vauvapaketissa oli munia, onnittelukortti isosiskolle, itse tehty kehäkukkasaippua ja suklaabanaanipuuhkuja. Ai niin ja kukkaisteetä, mutta se puuttuu kuvista. Haaveenani on edelleen lasinen uunivuoka muovikannella, jotta voisin viedä kasvaneelle perheelle pistaasilasagnea pakkaseen.

A baby arrived to the world. Not for us, though. But we celebrated by painting eggs, which are ancient fertility symbols. Baby pack included eggs, a greeting card for the big sister, handmade calendula soap and chocolate banana muffins. Oh, and blossom infusion, but it's missing from the pictures. I still dream of a glass ovenware with a plastic lid that I could use for bringing pistachio lasagne for the just-grown family.

Vauvapaketti. Baby pack.

Munatoivotus.
Egg wish. It says, 'Welcome to the world, baby!'

Munapakkaus kiinni. Egg pack lid closed. It says, 'Congratulations!'

Tallinna ♥

Lempiostospaikkoja Tallinnassa ovat

• paperikauppa Zelluloos Narva maanteellä
• langoille Karnaluks ja kankaille Abakhan
• tori (kuin putoaisit Neuvostoliittoon)
• Kusmi-teekauppa
• japaniruokakauppa Momo
• Viru keskusen apteekki
• lankakauppa Käsitöökamber Müürivahella vanhassakaupungissa
• RahvaRaamat

Lempisyömis- ja juomispaikkoja ovat

• Gourmet Coffee Kadriorun puiston kupeessa
• Must Puudel Käsitöökamberia vastapäätä
• epämääräinen korealaispaikka Ariran Telliskivellä
• F-hoone, jossa on ihan oikea kasvisruokalista

Viikon retken ostokset näyttävät suunnilleen tältä (tattarihunaja ja paperit puuttuvat kuvasta, japanilaiset pikatattarinuudelit on syöty).

Pellava-puuvillasekoitteita, vihreähkö lanka
on kierrätettyä silkki-pellava-puuvillaa.

Sitä se viimeinen tsaarikin joi.
Rasmuksen uusi rakkaus on prinssi Vladimir.
Mä sen sijaan en ole varma suhteestani Imperial Labeliin.

Löysin muun muassa männynkerkkiä,
tyrniöljyä, ginseng-uutetta ja koivudödöä.

Joskus oli kesä

Kyllä vain, joskus oli kesä. Ja jos Kadriorun yllä kaartelevat lokit puhuvat totta, se on joskus myös taas tulossa. Vaikka juuri nyt se tuntuu kovin epäuskottavalta.

Viime kesä ei melkein ollut kesä. Tai olihan se. Silloin oli metsämansikoita kunnes melkein tuli hulluksi niitä poimiessa. Sisiliskot kuolivat omituisiin paikkoihin. Ja etelänhiipijä eksyi jostakin etelästä ilmavirtojen mukana meidän mökin verannalle. Mutta kun ajattelen kesää, ajattelen toissakesää, kun kuuma iski kasvoihin kun vain avasi mökin oven, ja ampiaiset asuttivat ulko-oven seinää niin ettei sitä melkein voinut sulkea, ja me hikoilimme vanhassa pakettiautossa Euroopassa.

Nämä kuvat on omistettu kesälle.

Rasmus pääsi lenkiltä suoraan paljuun.

Ja sitten minä.

Poimin apiloita kummienoni kanssa, joka kuoli seuraavana talvena.
Apiloista tuli teetä ja siirappia.

Heinää paaluilla Helsingissä. Suloinen pääkaupunki!

Rasmus tulee puusta.

Ihan vain heinäkuu.

Loputtomasti metsämansikoita.

Näitä kuviakin olisi loputtomasti. Taidan jatkaa tätä huomenna.

Epätodellista sunnuntaita!

Lempikuukausiani on hennon vaaleanpunaisen valon maaliskuu, mutta myös huhtikuun taivaan salaperäinen hohde on hieno. Aamulla kävelin ystävän kanssa Weizenbergi-kadulla, johon tuprutti jostakin kadun savupiipusta niin paljon savua, että siitä ja aamun kylmyydestä tuli epätodellinen olo. Mereltä tuuli, Piritan luostarin hongat olivat painuneet vinoon ja metsäpolut olivat jäässä. Illansuussa alkoi tuiskuttaa.

My favourite month is March, because I love the feeble pink light, although the secretive shimmer of April sky is nice too. I was walking on Weizenbergi street with a friend in the morning, when some chimney was billowing out so much smoke that the smoke and the coldness made everything unreal. The wind blew from the sea, the pine trees of the Pirita cloister were askew and forest paths were all frozen. Closer to the evening it started to snow.

Rantaviiva. Estonian shore.

Tallinna Piritan suunnasta. Tallinn seen from Pirita.

 

Piritan honkia. Pirita pine trees.

Luostarin seiniä. Cloister walls.

Ystävä tekee voltin. A friend doing a flip.

Ystävä tekee voltin toisinpäin. En osaa päättää, kumpi näyttää älyttömämmältä.
Friend doing a flip the other way round. I can't decide which one looks more absurd.

Huhtikuinen lumisade. April snowfall.

Huhtikuun valo. April light.

Suru, mutta oravien pidot

Usein tuntuu, että juuri silloin kun on oikein surullinen tai tuntee mielensä heiveröiseksi, joku haistaa sen jo kaukaa ja iskee saaliiseen. Sitten sitä tuntuu horjuvan sisältä niin että melkein kaatuu. Eikä jaksa kuin nukkua.

Onneksi voi mennä viikoksi valoisaan asuntoon Tallinnaan ja miettiä, onko se mitä juuri nyt tekee varmasti se kaikkein oikein juttu. Tai oikeimmalla tavalla.

Päivässä on hyvää metsä, ja se kun löysin metsäpuron jääholvin ja oravien juhlanpidon jäljet, ja valonläikkiä. Puhelimen kamera on huono, mutta kuvat ilahduttavat mua silti.

p.s. Oravien turkki on jo melkein ruskea.

Joki

Asuin viime keväänä lähellä Vantaanjokea ja päätin, että otan kuvan samasta kohdasta joka kerran kun kävelen joen yli. Joko en kävellyt joen yli kovinkaan montaa kertaa tai sitten vain en ottanut kuvaa. Oikeasti ensimmäinen syy on aika todennäköinen. Huhtikuun lopussa näytti ihan syksyltä.

12.3.2012

15.4.2012

21.4.2012

22.4.2012

20.5.2012