Vuodenvaihteen muistelo

Jo monta vuotta on tuntunut, että vuodenvaihteessa on mukavampaa pysähtyä katselemaan taaksepäin kuin räjäytellä raketteja (tai tajuntaa) ja ennustaa tulevaisuutta. Tasan vuosi sitten vietin uudenvuoden pesemällä kerrankin rauhassa pyykkiä varmana, että saisin pyykkituvan aivan itselleni. Muistan työkaverin ilmeen, kun tämä kysyi uudenvuodenviettosuunnitelmia, ja melko innostuneena kerroin, kuinka koko pyykkitupa on kerrankin minun.

Tänä vuonna olen Tallinnassa, paossa niitä asioita, joita kotona kuitenkin tulee aina tehtyä, mutta en paossa muistojani, tai itseäni. Täysikuu sattui juuri ennen uutta vuotta ja aamulla herätessäni katsoin puunoksien lehdettömiä varjokuvia vastapäisen rakennuksen seinässä ja tunsin olevani suruvaippa: ei, koska olisin ollut surullinen, vaan koska oloni suostui asettumaan vain suuriksi, hennoiksi ja mustiksi siiviksi, joiden keskellä on pehmeän karvainen ruumis. Mies valitti nukkuneensa huonosti, koska olin puhunut illalla kummituksista: appivanhempien Tallinnan asunnossa, jossa yövymme, oli neuvostoaikana ilotalo, ja edellisenä yönä oven edessä oli seissyt surullinen kummitus kuin odottaen, että joku, jota hän odotti, tulisi sisään.

Tänään ulkona on lämmintä, pakkasen ja suojan vaihtelu on tehnyt kaduista jäätasankoja, liukastelin niitä pitkin postiin lähettämään lapasia ja tulin raitiovaunulla takaisin. Pelaamme Mondoa.

Tämä on samanlainen uudenvuodenmuistelo, jonka täytin viime vuonnakin.

Muistelo

Kymmenen vuotta sitten

1. olin toista vuotta yliopistossa ja niin väsynyt, että joskus piti sulkea silmät kävellessä.
2. asuin yksiössä Stenbäckinkadulla. Ikkunani alla oli vaahtera, jonka lehdet huurtuivat syksyllä.
3. kuvittelin ystävän kanssa Kirjailijanpuiston puiden lehdissä kahlatessa, että ne olivat banaanipuita.


Viisi vuotta sitten 

1. olin vasta palannut Aasiasta enkä aivan paikantanut itseäni Helsinkiin.
2. asuin Hietalahdenrannassa vastapäätä maalattavana olevia risteilyaluksia. Meren heijastus välkehti lattialaudoissa.
3. menin lähes joka ilta yhdeksän aikaan nukkumaan.


Kolme vuotta sitten

1. oli karmiva vuosi. Naudan vuosi. Huh. Paljon järisyttäviä, mullipäisiä päätöksiä. En halua sanoa siitä muuta.


Vuosi sitten

1. kävin pitkällä kävelylle Paloheinän metsässä ja lehtikuuset hohtivat kultaisina taivasta vasten.
2. vietin paljon aikaa autistien kanssa ja totesin, ettei jatko-opiskelustani tule yhtään mitään.
3. neuloin lahjaksi punaisen huopavanttuut, joihin neulahuovutin Totoron; omassa joululahjapaketissani luki paksulla tussilla maalarinteippiin kirjoitettuna KULTAVALAS.


Tänä vuonna olen

1. mennyt naimisiin.
2. ihastunut tihkuisen usvaiseen Ljubljanaan.
3. irtautunut lopulta pitkästä ongelmavyyhdestä hakemalla ja pääsemällä lastenohjaajakoulutukseen.

Viime päivinä olen

1. kävellyt ympäri Tallinnaa vuoroin sohjossa, vuoroin liukuen.
2. lukenut Ferdynand Ossendowskin seikkailumuistelmaa Beasts, Men and Gods ja kaivannut Siperiaan.
3. ollut jotenkin kevyt ja ilmava.


Tänään olen

1. tuijottanut ulos ikkunasta väsyneenä ja puolipukeissa, epävarmana siitä kannattaako sittenkään lähteä postiin.
2. arvuututtanut kyllästyneitä matkatovereita eläinkorteilla.
3. juonut huomattavia määriä yrttiteetä.


Lähitulevaisuudessa aion

1. ommella paljon vaatteita ja oppia tekemään tilkkutöitä.
2. kirjoittaa ylös, mitä aivan oikeasti haluaisin antaa kaikille maailman lapsille mahdollisuuden oppia.
3. huovuttaa eläimiä.

Kerran asuin Japanissa: temppeli

Kerran asuin Japanissa. Valokuvakokoelmani tuolta ajalta ovat sekavia, täynnä pieniä tavallaan merkityksettömiä otoksia asioista, jotka ovat kiinnittäneet huomioni, lukemattomia kuvia kivistä tai lehdistä, negatiiveja joihin en jaksa käydä käsiksi. Ehkä niin on, koska merkityksellisimpiä asioita on vaikein kuvata? Vuoden vaihto-opiskelun jälkeen asuin puoli vuotta zen-temppelissä maaseudulla. Siirryin sinne oikeastaan astettain: toukokuusta alkaen lintsasin säännöllisesti koulusta käydäkseni temppelissä. Elokuussa kävin Suomessa ja jätin kameran kotiin. En tiedä, kuinka olisin muutenkaan todella voinut kuvata tuntikausien meditaatiota liikkumatta, paksua syyssumua joka täytti temppelin laakson aamuisin ja hälveni aina ennen kahtatoista, sammalpuutarhan kitkemistä aikaisin aamulla tai pilviä, jotka eksyivät kukkuloilta laaksoon.

Once I lived in Japan. My photo collection from that time is disorganized, full of small and apparently meaningless shots of things that have drawn my attention, countless pictures of stones or leaves, negatives I don't feel looking through. Maybe it is so, because the most meaningful things are the most difficult to catch? After a year of exchange studies I lived a half year in a Zen temple on the countryside. I moved in their gradually, skipping classes to visit the temple from May onwards. In August I visited Finland, leaving my camera behind. I don't think I could have, anyways, shot hours of meditation without moving even my toes, the thick autumn fog that filled the valley of the temple in mornings and disappeared before twelve, weeding the moss garden early in the morning or clouds losing their way, descending from hills to the valley.

Meditaatio- ja sutrasalia imuroidaan. Muista se tuntui olevan tavanomaista,
mutta minua ei koskaan lakannut huvittamasta, että joku vain vei imurin
tuohon muuten pyhään tilaan ja nosti ja siirsi kaikkea imuroidakseen niiden
alta ja päältä niin kuin tavallisessa olohuoneessa. 
Meditation and sutra hall getting vacuumed. While everyone else seemed
to think that vacuuming a sutra hall as nothing, it never stopped amusing
me that someone would just take a vacuum to this otherwise holy space,
lift and drag everything, like a common living-room.

Toukokuussa pienet sammakonpoikaset täyttivät puutarhan, kiiveten
puihin ja kaikkialle mihin pääsivät. 
On May, tiny frogs filled the grounds, climbing
on trees and everywhere they could.

Riisipeltoja ja tie temppelin vierasmajaan.
Riisipellossa näkyy pilven heijastus. 
Rice fields and the way to the guest house of the temple.
A cloud's reflection shows on the surface of a rice pad.

Kerran asuin Japanissa: nauta Kiinanmereltä

Äiti osti skannerin. Hukuin valokuviin ja negatiiveihin, muistoihin. Ensimmäiseksi käsiin sattui useita kuvia okinawalaisesta nautaeläimestä.

Mom bought a scanner. I drowned in photos and negatives, memories. First several pictures of an Okinawan cow.

Kirjolapastelua

Eräänä päivänä miettiessäni, mitä voisi neuloa seuraksi miehen Sarajevosta raahatulle paksunkarhealle villapalttoolle, törmäsin tähän blogiin ja ihastuin saman tien kirjoneuleisiin, joista en aiemmin erityisesti ollut välittänyt. Ja viimeistään tämä robottineule lumosi täysin.

En ole päässyt vielä ihan noin pitkälle. Tässä nyt kuitenkin kahdet lapaset.

Näiden kuvio on tosi yksinkertainen, mutta halusin käyttää niihin joskus
ostetut liukuvärjätyt langat. Varsinkin, kun kyseessä on Novitan Puro-lanka,
jonka värivalikoima näköjään vaihtuu niin, että aikanaan ostettua väriä
ei saa enää myöhemmin, vaan ainoastaan jotain kummia oksennettua
vesiväripalettia muistuttavia toistensa kanssa samannäköisiä "värejä".
Harmaa on hahtuvalankaa eli unelmapehmoista.

Samat tumput kädessä. Ison näköinen resori menee hyvin käsivarren
ympärille. Resorin pituus on 12 cm, ja itse tumput ovat pienikätiselle,
kädenympärys max. 18 cm rystysten kohdalta mitattuna (jolloin aika tiukat).

Näitä lapasia on jo käytetty, niin kuin huopumisesta näkyy. Kuvio
on itse suunniteltu, kämmenpuolesta ei tullut erityisen kiva.
Erityisesti tykkään kuitenkin noista resoreista.

Ja tässä vielä miltä näyttävät kädessä. Harmaa lanka on Novitan Huopasta,
oranssi Karnaluksista ostettua tosi kierteistä merinoa.

Kirjaskorpioni!

Näin eilen ensimmäistä kertaa koskaan kirjaskorpionin! Kirjaskorpionin! Olen haaveillut kirjaskorpionin näkemisestä siitä asti, kun luin ensi kerran Anto Leikolan pakinakokoelman Otuksia ja itikoita. Siksi tiesin heti, kun mies ihmetteli, mikä tuo kummallinen ötökkä pitkine sarvineen on, että se on kirjaskorpioni, ja ne sarvet ovat sen sakset. Ja että kirjaskorpionia ei missään nimessä kannata tappaa, koska se syö pois ne ötökät, jotka saattavat aiheuttaa ihmiselle haittaa. Kirjoillamme ja kodillamme on siis oma suojelusskorpioni!

Kirjaskorpioni kuuluu valeskorpioneihin, jotka ovat jostakin hämähäkkien ja skorpionien väliltä. Ne eivät pure ihmisiä, mutta liuottavat kyllä punkit, pölytäit ja muut inhat ötökät saksistaan valuvalla myrkyllä. Jos niitä on kotona paljon, se tarkoittaa kuitenkin, että niillä on paljon ruokaa – ja silloin kannattaa tarkastaa talon ilmastointi. Niin kuin Ylekin kertoo.

Kirjaskorpioni-innossani eksyin keskustelupalstalle, jossa yhdessä päiviteltiin, kuinka ällöttävä elukka on kyseessä ja kuinka siitä pitää päästä heti eroon. Miksi kukaan haluaisi eroon ötökästä, joka syö tuholaisia? Hermostuin taas pahanpäiväisesti siitä, kuinka kaikki itselle vieras halutaan heti tappaa tutustumatta siihen lainkaan. Viimeviikkoinen päätökseni irtautua ihmiskunnasta, kasvattaa häntä ja liittyä johonkin älykkäämpään apinalajiin sai taas lisää vakautta. (Päätös lähti sarvikuonoista.)

Tämä ja muita kauniita kirjaskorpionikuvia löytyy täältä.

Kauhean mukavaa

Koneelle oli unohtunut Viron kuvia. Niissä ei ole mitään kovin ihmeellistä, mutta kylläkin asioita, jotka ovat minusta melko mukavia.

Von Ungern-Sternbergien suvun yhden höyrähtäneen jäsenen rakastetulleen
rakentaman kartanon jäämät. Takana on neuvostoaikainen lentokenttä.

Joutilas piha Haapsalussa. Se on minusta mukava, koska
Helsingissä ei enää ole joutilaita pihoja, ei joutilaita viheralueita,
ei mitään joutilasta. Virossa tuntuu usein siltä, että kaupungissakin
voi hengittää, kun kaikki ei ole niin suunniteltua ja rakennettua.

Haapsalun rautatieasema. Hieno, eikö?
Tämä kuva on tässä ennen kaikkea isin takia.

Soma intialainen kahvila Kuressaaressa.

Kaalin kraaterijärvi Saaremaalla.

Lampaat tulevat Rasmuksen luo.

 

 

Kuva on otettu majapaikasta Kuressaaresta. Mylly on viroksi veski, ja siitä
nimi Veskimaja hoov. Huone oli piharakennuksessa suloisella pihalla, omistaja
oli tehokas nainen, joka piti myös muutaman korttelin päässä luomukahvilaa.

Matkustimme Tallinnasta Hiiumaalle, sieltä Saaremaalle ja sieltä takaisin
Tallinnaan: matkaan mahtui kolme lauttaa. Viimeisessä kukaan ei jaksanut
edes nousta autosta. Automatkassa on minusta jotain kauhean mukavaa
– ehkä se, kuinka autosta matkan aikana muodostuu matkaseurueen oma pesä.

Norsun kyyneleet

Itken oikeasti aika usein. Viimeksi itkin tänään aamulla. Aihe: norsut.

Luin lahjaksi saamaani Desmond Morrisin kirjaa Eläinten jännittävä maailma. Siinä kerrotaan, kuinka norsunaaraat toimivat kätilöinä toistensa synnytyksissä, kuinka isoäitinorsu puolustaa laumaansa, kuinka norsut herkästi tunnustelevat kukkasia kärsällään, kuinka ne käyttävät kärsäänsä snorkkelina uidessaan syvässä vedessä. Ja trivia: afrikannorsun korvat ovat suuremmat kuin intiannorsun, koska norsu haihduttaa kuumuutta korviensa kautta, ja afrikannorsulla on kovasti enemmän kuumuutta haihdutettavana.

"Aasialaisia norsuja on käytetty ikimuistoisista ajoista lähtien metsänraivauksessa, juhlakulkueissa, sodankäynnissä, kantojuhtina ja sirkusesiintyjinä. Afrikkalainen norsu on säästynyt sellaisilta nöyryyttäviltä tehtäviltä, koska sitä on paljon vaikeampi hallita", kirjoittaa Morris, ja minä muistan Phnom Penhin kaduilla ihmisapina selässään hitaasti askeltaneet valtavat, surulliset elefantit. Muistan niiden hajun, jonka tunnistin jo jonkun matkan päässä, jolloin innokkaasti hihkaisin: "Norsu!" Muistan, että elefantti on khmeriksi dom roi. Mutta ennen kaikkea muistan elefanttien loputtoman surulliset silmät.

Mutta Morris jatkaa:

"Kun luet näitä sanoja, voit olla varma eräästä asiasta – norsut ovat jälleen huomattavasti vähentyneet. Miljoonien vuosien jälkeen näiden eläinjättiläisten aikakausi on lähenemässä loppuaan. Meillä on ollut onnea saadessamme elää, kun ne ovat vielä keskuudessamme, ihmetellä niitä ja nauttia niiden seurasta."

Tässä vaiheessa minä alan itkeä. Jos paikalla olisi norsu, jota voisin halata ja kiittää sen miljoonavuotisesta seurasta, tekisin niin.

Tämä kuva ja lisää mahtavia norsukuvia löytyy täältä.

Kaikki hienot väitöskirja-aiheeni

Nyt, kun olen todennäköisesti aloittamassa lapsi- ja perhetyön koulutusta, huvittaisikin äkkiä palata jo ennen alkamistaan keskeytyneen väitöskirjan ääreen. Sen keskeyttämisessä ennen alkamistaan oli ehdottomasti se hyvä puoli, etten ole sitoutunut mihinkään aiheeseen. Siksi voin noin kahden viikon välein vakaasti päättää jonkun uuden aiheen, joka on minusta äärettömän kiinnostava ainakin kaksi päivää, ja jonka kimppuun aion järkyttävällä päättäväisyydellä ryhtyä.

Noin niin kuin vaikka. No. Seuraavana arkipäivänä. Osa tutkimusaiheista sisältää myös pääaineenvaihdon ja/tai jo toisiin tehtäviin siirtyneen dosentin houkuttelun takaisin yliopistolle.

Olen vakaasti päättänyt tutkia ainakin seuraavia.

1. Sanataikuuden ilmeneminen japanilaisessa kulttuurissa ennen kirjoitusjärjestelmän omaksumista ja siirtyminen kirjoituksen myötä loitsimisesta estetiikkaan
   
   Tämä on aiheina yksi kestosuosikkejani ja siitä piti alunperin kirjoittaa gradukin. Se jäi, kun totesin tiedostoista löytyvän enemmän valmista materiaalia buddhalaisaiheeseen ja halusin yhden järkyttävän huonon luennon jälkeen yliopistosta äkkiä pois. Tämä kuuluu myös moniosaiseen "kielen ja maailmankuvan suhde" -aihesarjaan.
   
   Aiheen perustana on pitkälti oma teoriani kielen ja maailmankuvan suhteesta eri kieli-kulttuureissa ja ajatus, että monissa kulttuureissa on ennen kirjoitusjärjestelmän saapumista (ja osin sen jälkeen) vallinnut niin kutsuttuun sanataikuuteen perustuva ajattelu, joissa kieltä ja maailmaa ei ole eritelty toisistaan. Esimerkiksi japanissa ei ennen kirjoitusjärjestelmän käyttöönottoa erotettu sanaa ja asiaa: molempiin viitattiin sanalla koto. Toisaalta mm. erilaisten tabusanojen synty ja loitsut perustuvat ajatukselle, että asian lausuminen on itse asia, ja että ihmistä voimakkaampia ilmiöitä voidaan hallita järjestämällä sanat tai käyttämällä kieltä oikein. Maagisen ja mahtavan karhun oikeaa nimeä ei voinut Suomessa lausua, koska niin pidettiin karhu poissa; jos hylkeitä metsästäessa mainitsi hylkeen nimen, hylje kuuli ja tiesi paeta. (Ilmeisesti hylje on juuri se sana, joka sanottiin oikeaa nimeä vältellessä.) Japanissa kuolleille annetaan edelleen uusi nimi, jottei kuolleen henki tule häiritsemään eläviä.
   
   Samoihin aikoihin kun japanilainen ilmeisesti nais- ja samaanijohtoinen yhteiskunta muuttui mantereen vaikutuksesta mies- ja hallitsijajohtoiseksi ja yhteiskuntarakenteessa tehtiin huomattavia uudistuksia, Kiinasta omaksuttua kirjoitusjärjestelmää alettiin muokata japanin kieleen sopivaksi. Tämä tapahtui siinä ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen. Poliittiset johtajat alkoivat usein kääntyä henkiin liittyvissä asioissa mantereelta, pääosin Koreasta, saapuneiden pappien puoleen, jotka palvelivat vahvempia henkiä. Samaanittaret vetäytyivät kaupungeista metsiin. Vanha magia ja suhde ympäröivään luonto- ja henkimaailmaan, joka ennen oli hallinnut koko yhteisöä, säilytettiin estetiikassa. Tabusanat, taikasanat ja loitsut alkoivat taipua runouden välineiksi: entisistä taikasanoista tuli runoudessa ikään kuin vakiintuneita metaforia.
   
   Tämä aihe on minusta edelleen hullun kiinnostava. Nyt, kun yritän miettiä, miksen tutki sitä, voin antaa syyksi vain oman laiskuuteni opetella man'yōganaa, joskus vuoden 650 tienoilla kehitettyä kirjoitusjärjestelmää, jossa kiinalaisille merkeille oli annettu japanilaiset foneettiset lukutavat.
   
   Ja yleinen laiskuuteni. Se on melko iso syy.
   
   
2. Luonnon esittäminen luontodokumenteissa ja mitä se kertoo kulttuurista
   
   Tämä puolestaan kuuluu aihesarjaan "ihmisen ja luonnon omituinen suhde". Luonnon lakeja käytetään usein perusteluna monille ihmisen toimintatavoille – esimerkiksi tehotuotannolle ja libertarismille – mutta ne ovat perusteluna ongelmallisia, koska perustuvat usein enemmän ajatukseen luonnosta kuin siihen, mitä todella tapahtuu. Monissa luontodokumenteissa heijastetaankin enemmän sitä, miten ihminen näkee tai haluaa nähdä luonnon, kuin mitä luonnossa todella tapahtuu. Lisäksi ne usein luovat vääristynyttä kuvaa siitä, että samalla kun luontoa voi käyttää perusteluna omalle toiminnalleen, villinä kuvattu luonto edustaa nimenomaan ihmisen toiseutta.
   
   Usein luontodokumentteja katsellessani ihmettelen mm. aihevalintoja ja kertojan narratiivia. Huomattavan usein aiheina ovat saalistus ja parittelu. Luultavasti siksi, että gnun rauhaisa ruohon jäystäminen on todella tylsää katsottavaa. Esimerkiksi Ylen Avara luonto-sarjan dokkarit ovat usein melko unettavia, koska kukaan ei taistele oikein mistään. Karhupaviaanit vain ryntäilevät laskuveden aikaan etsimään hainmunia ja pilvet liikkuvat taivaalla. Tämä kertoo kuitenkin enemmän ihmisestä kuin luonnosta – ja suomalaisista kertoo jotakin se, että meillä luontoa katsellaan mielellään rauhaisana ja unettavana.
   
   Yksi aiheiden kestosuosikki on leijonanpentu, jonka takaruumiin gnu tai joku muu sorkkaeläin on liiskannut ja joka raahautuu mukana pelkkien etukäpäliensä avulla. Kertoja pääsee aina toteamaan jo ensi metreillä, että luonto on armoton, eikä leijonalauma odota haavoittunutta poikasta. Se osoittautuu epätodeksi: leijonalauma odottaa ja auttaa poikasta viimeiseen asti, kunnes niiden on syystä tai toisesta pakko pelastaa oma henkensä. Kertoja ei kuitenkaan korjaa väärää oletustaan.
   
   Sinänsä arvostamani brittidokumentaattori David Attenborough on saanut (syystä) kritiikkiä sukupuolittuneesta narratiivista. Esimerkiksi esitys, että hämähäkkiuros arvostaa naaraan neitsyyttä, kuuluu hieman kyseenalaiseen sarjaan. Toisaalta hän jaksaa usein esittää ihastuttavalla innolla jotain viihteelliseltä kannalta ajateltuna melko tylsää, kuten vaikka ristihämähäkin verkonkutomista, ja dokumenteissa näkyy silloin tällöin myös ihmisen elinpiiriä.
   
   Eurooppalaisiin dokumentteihin tottuneena järkytyn myös amerikkalaisten luontoaiheisten ohjelmien väkivaltaisuudesta, joissa luonto esitetään usein uhkana. "I Was Bitten" -sarjassa usein hieman typerät mutta mahdollisimman tavallisina esitetyt ihmiset kertovat, kuinka eläimet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa. (Täytyykö ärsyttää elefanttia! Nuija!)
   
   En ole vielä ehtinyt tutustua japanilaiseen luontodokumenttitarjontaan. En ole myöskään varma, millä tavoin aihetta kannattaisi lähestyä. Ennen kaikkea kai pitäisi katsoa, millaisia tilanteita dokumenteissa esitetään (jonkinlainen avaintilannejako olisi varmaan hyvä: saalistus, parittelu, ruokailu, kasvissyönti, lihansyönti, pesänrakennus, ihmisen elinpiirin esiintyminen jne.), kirjata tilanteiden narratiivia ja sitä kautta miten luonto esitetään ihmiselle. Minua kiinnostaisi kuitenkin verrata sitä johonkin konkreettiseen. Haluaisin jonkinlaisen aineiston, jonka kautta tutkia, kuinka luontovertauksia käytetään puheessa ja mitä asiaa niillä ajetaan. Pitäisiköhän tutkia esimerkiksi eri maiden libertarismia? Tai ihan vain ympäristökeskustelua?
   
   
3. Maailmankuvan periyttäminen kielitse
   
   Oh, mitä hienoja sanoja tuossa tiivistetyssä otsikossa onkaan! Ajatus on joka tapauksessa kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että emme omaksu kasvattajiemme maailmankuvaa ainoastaan sitä kautta, mitä he sanovat, vaan myös sitä kautta, millaista kieltä he käyttävät: sanavalintojen, lauserakenteiden, kohteliaisuusilmausten, kuvailevan onomatopoetian ym. kautta.
   
   Tämän tutkimuksen oli tarkoitus olla tapaustutkimus Japanissa Fukushiman katastrofin jälkeen ja kytkeytyä kasvatuspsykologiseen keskusteluun. Olisin halunnut tarkkailla nimenomaan japanilaista suhdetta ihmistä vahvempiin voimiin sen kautta, kuinka katastrofista puhutaan lapsille. Se on minusta edelleen kiinnostava aihe, mutta en usko, että jaksan tutkia sitä kuin korkeintaan joskus jonkin artikkelin verran.
   
   
   
4. Valaiden kommunikaatiojärjestelmät: onko vain ihmisellä kieli?
   
   Tämä taitaa olla aika haaveellinen aihe. Se antaisi minulle mahdollisuuden viettää paljon aikaa valaiden kanssa, mikä tietysti on sen tarkoituskin. Se perustuu myös ärsytykseen siitä, kuinka moni tutkija edelleen väittää, että ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta kehittynyt kieli. Ensinnäkin: miksi meidän pitäisi olla erillisiä muusta eläinkunnasta? Toiseksi: se, ettemme kunnolla ymmärrä kuin omaa kommunikaatiojärjestelmäämme, kertoo mielestäni enemmän meidän tyhmyydestämme kuin eläinten vähäisestä kielikyvystä. Lisäksi tutkimukset aiheesta painottuvat aina siihen, että toiselle eläimelle on yritetty opettaa meidän kieltämme (simpanssit, belugavalaat, harmaapapukaijat), mutta harvemmin siihen, että me olisimme yrittäneet oppia kenenkään toisen kieltä. Siksi olisi mukavaa osallistua valastutkimuksiin nimenomaan lingvistinä.
   
   
   
5. Peilisolut ja autismi: mitä autistien kielenkehityksestä voi päätellä ihmiskielen kehityksestä yleensä?
   
   Tästä aiheesta innostuin vuosi sitten ihmiskielen evoluutiota käsitelleellä kurssilla. Pidin silloin kurssiesitelmäni peilisolujen yhteydestä kielen syntyyn. (Peilisolut ovat se osa ihmistä, joka auttaa meitä matkimaan: autisteilla peilisolujärjestelmän oletetaan olevan häiriintynyt.) Koska työskentelin noihin aikojen autistien kanssa, huomasin ihmiskielen kehityksessä hassuja yhteyksiä autistien puheenkehitykseen.
   
   Ihmiskielen ajatellaan kehittyneen irrallisten symbolien käytöstä tavujen ja foneemien kehittymisen ja semanttisten suhteiden ilmaisemisen kautta jonkinlaiseen protokieleen, ja siitä hierarkisten fraasisuhteiden kautta nykyisen kaltaiseen kieleen. Kahden viimeisen osan välissä olisivat kehittyneet muun muassa taivutusjärjestelmät, abstraktimmat semanttisen suhteiden koodaajat ja kieliopilliset suhteet. Kuulostaako hankalalta? Laajempi ja huomattavasti parempi selvitys löytyy Ray Jackendoffin artikkelista "Possible Stages in the Evolution of Language Capacity", kaavio aiheesta sivulla 2.
   
   Joka tapauksessa kantava ajatukseni ja suuri huomioni oli, että jos tuntemani vakavasti autistiset lapset pantaisiin riviin kielikyvyn mukaan, he muodostaisivat melko lailla samankaltaisen jatkumon kuin kuvataan yllä olevan kaltaisissa teorioissa kielen kehityksestä. Tiedä sitten, kuinka paljon tällainen tutkimus tukisi kuitenkaan noita teorioita tai toisi niihin edes uutta näkökulmaa. Lisäksi minulta puuttuu valtavasti neurologista tuntemusta, jota tällaiseen tutkimukseen tarvittaisiin.
   
   Pakko kertoa myös kurssilla opittu ilahduttava trivia: Max Planck-instituutin geenitutkimusosasto on osoittanut, että pian Afrikasta muutettuaan homo sapiens sapiens on pariutunut homo sapiens neanderthaliensin kanssa, ja siksi meissä kaikissa on vähän neanderthalilaista. Kaikissa, paitsi puhtaasti afrikkalaisissa. He ovat aitoja homo sapienseja.

No, ehkä kirjoitan väitöskirjan sitten, kun laitokselle tulee uusi professori? Aika hyvä aikaraja. Ehtinen keksiä siihen mennessä muutaman aiheen lisää. Mutta yksi on varmaa: buddhalaisuuden tutkimukseen olen kyllästynyt lopullisesti. Tässä joka tapauksessa japaninmakakilinkki.

Ryhävalaiden tärkeys ja vanhoillismuumilainen kasvatus

Olen jo monta viikkoa ajatellut, että haluaisin kirjoittaa muistiin Tärkeitä Tavoitteita. Sellainen olisi noin niin kuin esimerkiksi vanhoillismuumilaisen lastentarhan perustaminen (tai vaihtoehtoisesti vanhoillismuumilaisen kasvatusmenetelmän kaavoitus). Ja pitkän tähtäimen Tärkeä Tavoite olisi tietenkin vanhoillismuumilaisen orpokodin perustaminen jonnekin Aasiaan.

Tänään kävin lapsi- ja perhetyön perustutkintokoulutuksen haastattelussa. Etukäteen en oikein osannut sanoa, mikä siinä niin epäilytti, vaikka vatvoin viikkokausia haluanko itse asiassa koko koulutukseen. Haastattelun jälkeen – kun olin ensi kertaa elämässäni virallisessa haastattelussa julistanut olevani vanhoillismuumilainen kasvattaja! – tajusin, että minua pelottivat kaikki ne kasvatusmaailman vilijonkat.

Mutta se ei ole vilijonkkakoulutus. Se on muumitalokoulutus. Ja minä haluan sinne.

Vanhoillismuumilaisen kasvattajan kosto. Ensin opetin lapset ottamaan
vastuun omasta olostaan ja käytöksestään antamalla vapautta, sitten
piirsin rangaistushäpeätaulukkoon ryhävalaan. Jos haluaa etsiä symboliikkaa,
voi miettiä, miten ihmeessä unohdin piirtää ryhävalaalle ryhät.
(Nimet on sutattu salassapitosyistä.)

Joskus tuntuu, että pitäisi myös muistuttaa itseään joistakin muistakin asioista kuin tavoitteista. Mutta se on välillä vaikeaa. Tuntuu pikemminkin, että maailma muistuttaa niistä tavallaan ja sitten kun on aika.

Työskentelin vapaaehtoisena kambodzalaisessa orpokodissa keväällä 2007. Ei ole epäilystäkään, etteikö Kambodza olisi jäänyt minuun syvään kiinni. Syvään on myös tarttunut yksi lyhyt sananvaihto. Toukokuussa meitä kouluttamaan tuli kaksi ihanaa fysioterapeutitarta, toinen Singaporesta ja toinen Hong Kongista. Kävimme heidän kanssaan tuliaisostoksilla, ja minä ostin syvänkeltaisen olkalaukun. Seuraavana päivänä sanoin toiselle, että keltaisen laukun kantaminen on kuin kantaisi aurinkoa mukanaan. Nainen vastasi: "Sinähän kannat aina aurinkoa mukanasi!" Nykyisessä työssäni, iltapäiväkerhon ohjaajana, on ensimmäistä kertaa Kambodzasta lähdettyäni se sama aurinko alkanut paistaa sisälläni.

Joidenkin päivien paras hetki on se, kun ujo tyttö uskaltaa tasapainotella aidan päällä ilman tukea. Ja sitten on onnellisia asioita, joita on syytä muistaa ihan vain, koska ne ovat onnellisia. Ehkä niistä pitäisikin muistuttaa itseään. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Tässä muutama.

Isovelilintu oli käynyt töissä ollessani rakentamassa pesän
meidän sohvalle. Siinä oli saksan-, pekaani- ja brasilianpähkinöitä,
kinuaa, hirssiä, klementiinejä, vihreää chaita,
inkiväärisitruunasuklaata ja Usagi Yojimbo.

Kissani Ludvig täyttää seuraavaksi yhdeksäntoista. Jos täyttää.
Mutta ei se ainakaan osoita mitään merkkejä siitä, etteikö täyttäisi.
Se on aina rakastanut kirjoja. Kirjastokissa.

Kaksi kontiaista ja ryhävalas. Ryhävalas on surkea, koska ryhävalaiden
suut ovat aina surkeassa asennossa. Tämän kuvan piirtämisen jälkeen
olen alkanut huijata ja piirtää suihin ylimääräisen mutkan ylöspäin.

Ystävän lapsilla on nukketalo, jossa asuu valtavapäisiä eläimiä.
Jouluksi valtavapäiset eläimet saavat kotiinsa lisää rekvisiittaa,
niin kuin muun muassa kurpitsan. Lempimehun purkki on saman
värinen. Ja neulahuovutus on lempiasia.

Tänä talvena aion. This winter I'm going to.

Kesän kynnyksellä joka puolella näkyi listoja siitä, mitä kukin haluaa tehdä kesällä – suloisia, epärealistisia listoja! – mutta näin talven kynnyksellä en ole nähnyt yhtäkään. No, minä tykkään talvesta. Talvilista tosin taitaa pysyä realistisemmissa rajoissa, koska jotenkin marraskuu ei innosta energiseen unelmointiin.

Tänä talvena aion

• ruokkia Seurasaaressa sinitiaisia kädestä
• bongata Viikin ruoikossa viiksitimaleita
• juoda teetä Cafe Regattassa
• laskea mäkeä
• rakentaa piparkakkujurtan; tosin en tiedä vielä sen asukkaita, mutta pihalla voisi seistä puu, jossa istuu totoro
• luistella
• tehdä töissä lapsille aarteenetsinnän kaltaisen joulukalenterin
• järjestää piparinkoristelujuhlat
• neuloa vaaleanpunaiset säärystimet joissa on palmikoita
• makoilla pitkiä laiskoja päiviä Tallinnan asunnon sohvalla katsellen Greyn anatomiaa ilman ääntä mutta vironkielisin tekstityksin
• juhlia käärmeen vuotta ystävien kanssa

Hölmistyttävä viiksitimaliystävä.

This winter I'm going to

• feed bluetits at Seurasaari island
• spot bearded reedlings at Viikki reed beds
• drink tea at Cafe Regatta
• go sledging
• build a gingerbread yurt, although I don't yet know who would live there, but there could be a tree growing on its front yard with a totoro sitting on the top
• skate
• organize a treasure hunting kind of Christmas calendar for kids at work
• throw a gingerbread decorating party
• knit pink legwarmers with plaits
• lie through lazy days on a couch at Tallinn flat watching Grey's Anatomy without sound but with Estonian subtitles
• celebrate the year of the snake with friends

Pellavasato

Viikonloppuinen kangastusretki Tallinnaan päättyi odotettua muhemattomampiin mutta kuitenkin melko herkullisen värisiin pellaviin ja pellavasekoitteisiin. 

Ruskeassa on 5% elastaania, vihreässä 15% polyesteriä. Muut ovat
kokonaan luonnonkuitua, vaikkakin joissakin on enemmän puuvillaa
ja joissakin vähemmän. Jossain oli myös ripaus viskoosia.

Valkoista ja viininpunaista on kolmiin housuihin, muita yksiin kutakin. Väri kannattaa varata siis pian. Sinisessä kankaassa on kulmikas kudontakuvio, ja valkoista on tarkoitus värjätä ainakin violetiksi (tai burleskinpunaiseksi) ja maisen oranssiksi (terrakottaksi). Resoria on tällä hetkellä vain vaaleanharmaana, koska sitä myydään vain typerissä väreissä. Täytyy värjätä itse. Laitan tarpeen mukaan lisää kuvia, koska tätä ei ole otettu päivänvalossa, eli värit eivät aivan täsmää. Toimitusaika on tällä hetkellä yllättävän päivätyöllistymisen tähden melko pitkä. (Sitä nopeuttaa vyötärönympäryksen lähettäminen!)

Selvisin Tallinnassa lopulta myös kuuluisaan Karnaluksiin, joka oli vielä mainettaankin sokkeloisempi (ja halvempi). Äidin tilaamat torkkutäkkilangat (80% alpakkaa, 20% silkkiä) maksoivat alle seitsemän euroa sadalta grammalta. En uskalla edes kuvitella, mitä sieltä kunnon tongintaretkellä löytyykään. Kangasvalikoima oli pieni, mutta toisaalta Karnaluks sijaitsee samassa rakennuksessa kuin kangaskauppa Abakhan, jolla näkyy olevan myös verkkokauppa.

Virallinen tiedustelu. Official questionnaire.

Nimi: Tuulia
Erityinen väri: vaaleanpunainen marjapuuron punervasta aamuisen kevättaivaan untuvaan
Suosikkiherkku: hunaja suoraan kennosta
Suuri kaipauksen kohde: täydellinen joutilaisuus
Tyypillinen möhläys: rikkoa tietokoneen näppäimistö kun yrittää kaivaa sen koloista ärsyttäviä roskia
Lempikasvi: lehtikuusi
Fanatismin aihe: lasten kohtelu aikuisina, joita saa hallita (en siedä sitä)
Materialistinen toive: lajitelma erikokoisia minigrip-pusseja
Lempipuuha: oleminen, neulahuovutus
Mieluisa askar: pyykkien lajittelu tarkkoihin värin mukaisiin kasoihin
Jatkuva aie: yrttien järjestäminen
Lempilelu (muinoin tai nykyään): puiset junaratapalikat
Missä haluaisin käydä: talvisen Istanbulin höyryisissä kylpylöissä
Viehättävä asia: sinitiaisen pää
Paras valo: vaaleansinisen taivaan hohde männyn oksien lomasta
Onnen aihe: talven tuoksu, linnut, ystävät

Kennohunajaa. Honey comb.

Name: Tuulia
Special color: shades of pink from dark berry porridge to the lightness of spring morning sky
Favourite treat: honey straight from the comb
What I miss a lot: perfect idleness
Typical failure: breaking the keyboard of my laptop while trying to fish annoying clods of dust from between the keys
Favourite plant: larch
Reason for fanatism: treating children as adults you can control (I can't stand it)
Materialistic wish: a set of minigrip bags in different sizes
Favourite thing to do: being, needle felting
Nice chore: sorting laundry according to the exact color
Continuing intention: to organize my herbs
Favourite toy (ancient or present): wooden railroad tracks
Where I'd like to visit: steamy bathhouses of Istanbul in winter
Charming thing: the head of a blue tit
Best light: when light blue sky shimmers through pine tree branches
Reason for happiness: the smell of winter, birds, friends

Lumihiutaleita paksunaan

Mitäköhän sitä tekisi suurella lumihiutalehuivikkeella? Virkkasin ison kasan lumihiutaleita Betty Barndenin Virkkaajan suuren silmukkakirjan lumihiutaleohjeen mukaan (s. 228) ja pesin pesukoneessa. Olisi pitänyt arvata, että hiutaleista tulee turhan paksuja, vaikka virkkuukoukku olikin jyhkeä. Huivike on pisimmillään 160 cm ja leveimmillään 100 cm.

Kaksikymmentäyksi lumihiutaletta. Yhteen kohtaan ovat
näköjään eksyneet hieman hassusti melkein lomittain.

Yhden hiutaleen halkaisija nirkosta nirkkoon on 35 cm.

Jos olisi muutenkin valkeissa, voisi olla Narnian valkea velho?

Niin kuin joskus vuosia sitten naamiaisissa (ilme kesken)!
Tähän asuun se olisi sopinut. Ehkä pitäisi hankkia taas
vain enemmän valkoista?

Punainen lintu on vihainen

Näinä aikoina jokainen huovuttaja päätyy ennemmin tai myöhemmin lintuaiheeseen. Viikonloppuna lapsenvahtiin lähtiessä raahasin mukanani kassillisen huovutustarpeita. Keskeneräinen huopakaskelotti oli lapsista hieno, mutta kävi ilmi, etten saa nousta sohvalta, ennen kuin myös vihainen lintu on syntynyt.

Punainen lintu edestä.

Ja punainen lintu takaa.

Päädyin tekemään punaisen, koska se tuntui helpoimmalta, mutta näin jälkeenpäin ihmettelen, miksei esimerkiksi vihreä olisi ollut aivan yhtä helppo. Punainenhan on joka tapauksessa toiminnallisesti tylsin, koska se vain mäjähtää. Itse tosin pidän kovasti isoista punaisista. Kun ne vain niin rehellisesti mäjähtävät.

Protokontiaishousut, vihdoinkin

Olen värkännyt näitä protokontiaishousuja hävyttömän kauan, milloin siksi että olen ollut töissä, milloin työvaatteiden ja milloin materiaalin puutteessa. Kangas on mumman vanha lakanakangas, jonka olen jo vuosia sitten värjännyt nykyiseen väriinsä odottamaan käyttöä. Kun lopulta löysin silitysraudan mökin varastosta, taitteet eivät lähteneet silittämällä, ennen kuin pesin kankaan ja yritin uudestaan. Kangaspainovärit olivat hukkuneet jonnekin ja löytyivät vasta, kun olin jo ostanut uudet, enkä ollut saada taskuun kontiaismerkintää. Mutta, lopultakin, protokontiaishousut! (Varsinaiset kontiaishousuthan taitavat olla tummaa samettia.)

Protokontiaishousuja suunnitellessa on otettu huomioon:

• Tila. Niissä pitää pystyä liikkumaan, taipumaan ja meditoimaan. Siksi haaraväliin on ommeltu tilaa lisäävä kiila. Housut eivät kinnaa mistään, vaikka istuisi lootuksessa.
• Puristamattomuus. Yläresori on tiukka ja pitää housut ylhäällä, muttei purista yhdestäkään kohdasta. Tarvittaessa, kuten kiipiäisen housuissa, voi käyttää vielä erillistä kuminauhaa tai vyötärönauhaa.
• Lahkeensuut. Lahkeensuissa on pitkä resori, jonka päälle mahtuu villasukka tai säärystin ja jonka päälle lahkeet pussittuvat. Se ei liu'u ylös- eikä alaspäin liikkuessa, eli ei luiskahda jalan alle tai vetäydy säärtä pitkin jalan taipuessa. Se mahdollistaa pitkän lahkeen, joka osaltaan estää kinnausta.
• Taskut. Vaikka taijiainen tai kiipiäinen, saati kotikontiainen, eivät taskuja tarvitse, liikkuvammalle kontiaiselle ne ovat olennaiset. Housuissa on tuplataskut, joissa alemmissa on vetoketjut ja ylempiin voi panna kädet tai pikkutavaroita. Taskut ovat kohdassa, jossa ne vähiten häiritsevät esimerkiksi volttien tekemistä.

Vaikka joku on jo ehtinyt ihastella housujen materiaalia ‒ siis ikivanhaa lakanakangasta ‒ se ei kyllä ole millään tavoin optimi. Tarkoitus olikin vain kokeilla, kuinka malli toimii. Ja se toimii hyvin, olkoonkin että tiukan kapeisiin lahkeisiin tottuneilla ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia ymmärtää, miksi kukaan haluaisi tämän malliset housut. Vastapainoksi toisaalta moni tuntuu haaveilleen ilmavuudesta. Ensi viikonloppuna menen Tallinnaan ostamaan pellavaa, ja seuraavista kontiaispöksyistä tuleekin pellavaiset. Seuraavat ovat menossa taijikontiaiselle eli taijiaiselle, joten niihin tulee vyötärönauhakiinnitys, kapeammat lahkeet eikä taskuja. (Eikun nyt huijasin: jo sitä ennen ehtinen saada valmiiksi kiipiäisen trikoiset housut!)

Housuissa on tilaa tehdä mitä vain.

Lahje näyttää tältä.

Ja toimii näin.

Taskut. Alemmissa taskuissa on vetoketjut,
ylemmissä kuminauhatiukennus..

Yleisesti en ole aivan tyytyväinen ‒ en varsinkaan, kun katson näitä kuvia. Mutta protokontiaishousut ovat niin mukavat päällä, etten voi pestä niitä, koska en suostu käyttämään enää muita housuja. Pian siis proto2:n kimppuun.

Pyykkikontiaisen tunnustuksia

Useimmat ystäväni tietävät, että lajittelen pyykkini hyvin huolellisesti. Ulospäin siinä on jotakin autistista. Mutta minä tiedän, tietenkin, että se on vain järkevää. Päinvastaisista käsityksistä huolimatta värit sekoittuvat ja lopulta kaikesta tulee harmaata. Harmaata. Epävärejä.

Hedelmä- ja vihannesvaa'an tarralaput irrotan kasviksista heti kassalla, koska minusta se on ärsyttävää puuhaa ja saan hyvää mieltä siitä, ettei sitä tarvitse tehdä enää kotona. Hedelmät otan heti ulos pusseistaan, koska niitä on ärsyttävää kaivaa pusseista silloin kun niitä tarvitsee eikä koskaan tiedä missä pussissa on mitä. En koskaan ripusta tiskirättiä kuivumaan hanan päälle, koska minua ärsyttää, jos vesi valuu sitä koskien lasiin.

Ylipäätään teen ärsyttävät asiat mieluummin heti kuin myöhemmin. Taidan olla aikamoinen ärtiäinen. Mutta sillä tavoin asiat muuttuvat ärsyttävistä omiksi pieniksi jutuikseni.

Näytän helposti autistiselta. Haluaisin sanoa, ettei tämä ole autistista: kaikella toiminnallanihan on syy ja järjestys. Mutta niin autistitkin taitavat ajatella.

Tänään joka tapauksessa rakensin tämän huomattavan tarpeellisen pyykkiviestintäjärjestelmän.

Ompimista ja housustusta

Heräsin vähän aikaa sitten kahteen asiaan. Ensinnäkin, koska olen viimeiset vuodet vain neulonut ja virkannut, minulla ei ole enää niin paljon hienoja vaatteita (valmistumistahti kun on noilla tekniikoilla kovasti hitaampi). Toiseksi, minua ompeluttaa äkkiä hirvittävästi. Nyt en muuta tekisikään. Kuvassa kontiaishousujen taskut ja resoreita sekä linolevy kontiaisen painamiseen.

Hyvän mielen näkymä odottaa aamuisin pöydällä.

Kaikki kesken jääneet kirjani

Ystävä luetteli vähän aikaa sitten kirjoja, joita hänellä juuri silloin oli kesken. Niihin kuului Jeffrey Eugenidesin Marriage Plot, jonka hän vakaasti aikoi lukea loppuun sen kutkuttavan kirjoitustyylin takia. Tämän seurauksena (en voi vastustaa kutkuttavaa kirjoitustapaa), se on minulla kesken juuri nyt.

Useimmille ihmisille kirjojen jättäminen kesken on ilmeisesti jotakin hieman epäkelpoa. Ei edes syntistä, koska siinä olisi sentään jotain kiehtovaa. Minusta kirjojen jättäminen kesken on ihan tavanomaista. En jaksa tuntea siitä moniakaan tunteita. (Neuleiden jättäminen kesken sen sijaan on epäkelpoa; ehkä koska olen aloittanut lukemaan kuusivuotiaana ja neulomaan kaksitoistavuotiaana, eli minulla on siitä kuutisen vuotta lyhyempi kokemushistoria? Vai onko se määrä? Olen varmasti jättänyt kesken useampia kirjoja kuin neuleita.)

Matkasimme äskettäin Balkanilla. Aloitin matkan alussa Nicolas Bouvierin The Way of the Worldin, siirryin Ljubljanasta ostettuun A Treasure of Slovenian Folkloreen, sitten Zagrebista pokkarina löytyneeseen Carlos Ruiz Zafónin The Prisoner of Heaveniin ja siitä Miljenko Jergovićin Sarajevo Marlboroon, jonka ostimme pienen kustantamon kirjakaupasta Bosniasta ja jonka luin saman tien alusta loppuun, päättäen sen jälkeen Ruiz Zafónin (matkan viimeisenä yönä hostellissa Dubrovnikissa). Paluumatkan luin luultavasti Finnairin lehteä, koska suurin osa kirjallisuudesta oli lähetetty postissa kotiin.

Tällä hetkellä minulla on kesken

• Jeffrey Eugenides: Marriage Plot
• Nicolas Bouvier: The Way of The World
• A Treasure of Slovenian Folklore
• Jaakko Hämeen-Anttila: Kalifien kirjastoissa
• Tuomas Martikainen ja Tuula Sakaranaho (toim.): Mitä muslimit tarkoittavat?

Bouvier kieltämättä kuittaa edelleen uteliaisuutta, mutta kaksi viimeistä saavat jäädäkin kesken ja palautua kirjastoon.

Suuri luomuvedätys olikin, no, suuri luomuvedätys

Jonkin aikaa sitten Stanfordin yliopisto julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan "ei löydy minkäänlaista vahvaa todistetta, että luomuruoka olisi ravinteikkaampaa kuin tavanomainen ruoka". Lehdistö tulkitsi tämän niin, että luomu on suotta kallista, ja ‒ keskustelun vääristymisen kannalta olennaisesti ‒ ettei se ole terveellisempää kuin tavanomainenkaan ruoka.

Ovatko ravinteikkuus ja terveellisyys sama asia? Eivät tietenkään. (Ja jopa tutkimuksen käyttämä rajaus sille, mitä he tarkoittavat ravinteikkaalla, "nutritious", on suppea: heille ravinteikas tarkoittaa jotakin, joka sisältää paljon vitamiineja.) Samassa tutkimuksessa todetaan, että luomuruoka itse asiassa saattaa vähentää tuholaismyrkkyjen ja antibiooteille vastustuskykyisten bakteerien määrää elimistössä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, että luomuruoka on terveellisempää kuin tavanomainen ruoka, vaikkakin sen ravintoarvot saattavat olla samat tai lähes samat. Tämä on myös useimpien ihmisten peruste luomuruoan valitsemiselle.

Myös tiedeyhteisö on kritisoinut tutkimusta laajalti, muun muassa kapeiden ennakko-odotusten ja kysymyksenasettelun osalta. Näistä lähtökohdista olisi ollut vaikea päätyä toiseen tulokseen. Tutkimusryhmä myös tunnustaa jättäneensä huomiotta useita tutkimuksenosia, joissa luomuruoka todistettiin huomattavasti ravinteikkaammaksi kuin tavanomainen ruoka, koska "se ei ole olennaista" tai koska otanta oli liian pieni. Edes tutkimuksen perusväitteet eivät siis pidä paikkaansa.

Mikä sekä tutkimuksessa että erityisesti siitä virinneessä keskustelussa kuitenkin ihmetyttää minua eniten on vastustus, jota lähes aina kohtaa, kun haluaa tehdä hyvän, terveellisen ja reilun valinnan. Miksi kukaan vastustaisi luomuviljelyä? Kelle se aiheuttaa mitään harmia? Mikseivät ihmiset saisi rauhassa syödä myrkytöntä ruokaa?

"Se nyt yksinään ei auta mihinkään", on todella usein kuultu peruste sille, miksi oikeastaan mitään ei kannattaisi tehdä oikeastaan koskaan. Eikä varsinkaan, jos se edistää terveyttä, ihmisten tai eläinten elinolosuhteita tai ‒ no, jos täytyisi muuttaa itseään tai tapojaan hitustakaan. Se olisi hieman ymmärrettävämpää, jos luomuruoan syöjät, alkalisoijat, kasvissyöjät tai ketkä tahansa innokkaasti käännyttäisivät vähemmän valistuneita kanssaeläjiään, mutta useammin tilanne on toisinpäin. Muutoksen tehnyttä ihmispoloa kiusataan, paitsi sillä ettei mistään ole mistään hyötyä millekään, myös sillä, että "se ei ole tieteellisesti todistettua" tai että "se on huuhaata". Moni arkielämäämme kuuluva asia ei ole tieteellisesti todistettu, ja entistä huuhaata todistetaan jatkuvasti todeksi tieteen keinoin. Jos jostain tulee energisempi, iloisempi ja terveempi olo eikä sillä ole haittavaikutuksia, onko kaikella tuolla lainkaan väliä?

Aloitin vähän aikaa sitten emäksöivän dieetin. Sen perusajatus on, että tavanomainen länsimainen ruokavalio laskee kehomme pH-arvon liian alas, ja liian alhainen pH-arvo aiheuttaa kaikenlaisia harmeja, muun muassa syöpää. Keho voi paremmin, kun pH on hieman emäksinen. pH nostetaan ruokavalion muutoksella: syödään paljon kasviksia, juureksia, hedelmiä, soijatuotteita, papuja, herneitä, siemeniä ja pähkinöitä, ja vähän tai ei ollenkaan lihaa, kalaa, kanaa, linnunmunia, viljatuotteita, sokeria, keinotekoisia makeutusaineita ja kahvia. Juomaveteen lisätään sitruunaa.

Tieteellinen todistus emäksöinnin vaikutuksista on melko heikkoa ‒ sitä ei ole tutkittu kunnolla ‒ ja toki netistä löytyy kaikenlaista yrittäjää, jotka myyvät tuhansia euroja maksavia vedenemäksöintilaitteita. Niitä ei tarvitse ostaa. Ja tietenkin löytyy ihmisiä, joiden mielestä ruokavalion vaikutukset ovat ‒ en oikein tiedä mitä, illuusiota? ‒ koska todellinen tieteellinen todistus puuttuu. Miten syövän voisi muka parantaa ruokavaliolla? Eikö kehon pH-arvon lasku syövän yhteydessä ole pikemminkin seuraus kuin syy? Kalliit laitteet ovat huijausta! (Yllä käsitelty sopivasti uutisoitu luomututkimus sen sijaan on tiedettä.) Eivätkä nämä ole syitä ainoastaan sille, miksei itse halua noudattaa tällaista ruokavaliota; päinvastoin ne ovat syy, miksei kenenkään pitäisi noudattaa sitä.

No, minusta on lähinnä tervettä järkeä, että syömällä kasvispohjaisesti laihtuu ja voi paremmin. Lisäksi kasvispohjainen ruokavalio tai sitruunan lisääminen juomaveteen tuskin vahingoittaa ketään. On totta kai tärkeää huolehtia, että syö monipuolisesti, mutta niinhän kaikkien on. Eivätkö hyvät vaikutukset kuitenkin ole kaikkein tärkeimpiä? Kuinka kukaan voisi tieteellisesti todistaa, miltä kehossani tuntuu?

Miksi niin monelle on niin tärkeää vastustaa toisen terveellisiä syömätottumuksia? Tai jotain sellaista kuin luomuviljelyä?

Usein tuntuu, että suosioon nousevat lähinnä tutkimukset, joiden opetus on, ettei kannata koskaan tehdä mitään. Se kaikki, mitä et viitsinyt tehdä, vaikka tunsit että olisi pitänyt ‒ se olikin huuhaata. Ja vieläpä rahastusta. Hyvä sinä! Sen sijaan sellaiset tutkimukset, kuin esimerkiksi yllä linkatun kolumnistin aikuistyypin diabeteksen ja Alzheimerin taudin yhteyksiä käsittelevät, jäävät huomiotta. Niiden sanoma on paljon vaikeampi hyväksyä: nimittäin, että sillä mitä syömme ja mitä teemme, on merkitystä.

Ja hyvä että on.

Miellyttävät vaikutukset kehossasi tämän salaatin syömisen
aikana ja jälkeen eivät ole tieteellisesti todistettuja.
Nauti varoen.

Tattarifocaccia. Buckwheat foccaccia.

Perjantai-iltana alkoi tehdä mieli focacciaa. Kuten tavallista, gluteenittomalla jumalattarella oli herkun näköinen ohje, jota sovelsin vähän rosmariinin- ja tattarinkaipuussani.

Tattarifocaccia tomaatilla, pestolla ja pistaasipähkinöillä päällystettynä.
Buckwheat foccaccia with tomato, pesto and pistachio nut topping.

 

Tattarifocaccia

 

Ainekset

• 1,5 dl hirssihiutaleita
• 1 dl kinuajauhoa
• 2,5 dl tattarijauhoa
• 2,5 dl perunajauhoa
• 2 tl ksantaania
• 2 rkl psylliumia
• 1 tl leivinjauhetta
• 2 tl merisuolaa
• 2 tl kuivattua oreganoa
• 2 tl kuivattua basilikaa
• 1 tl kuivattua rosmariinia
• 1 pussi kuivahiivaa
• 3-4 dl lämmintä vettä
• hyppysellinen raakasokeria
• 5 rkl oliiviöljyä
• 1 valkosipulinkynsi murskattuna
• 1 rkl hunajaa tai agavesiirappia (auttaa sitomaan taikinaa ja säilyttämään kosteuden)
• 1 rkl omenaviinietikkaa tai sitruunamehua
• 0,5 dl soijajugurttia tai makeuttamatonta omenasosetta (sitomaan taikinaa) 

Päälle

• oliiviöljyä
• tomaattia, sipulia, juustoa, seesaminsiemeniä, valkosipulia, pestoa, suolahiutaleita tai mistä satutkin tykkäämään 

Valmistus

Sekoita kuivat aineet suuressa kulhossa. Sekoita hiiva, sokerihyppynen ja desilitra lämmintä vettä isossa lasissa tai mukissa. Samalla kun odotat sen vaahtoutumista, sekoita pienessä kulhossa oliiviöljy, hunaja, viinietikka, jugurtti, valkosipuli ja loput vedestä. Kun hiiva alkaa vaahdota, kaada se vesineen kuivien aineiden sekaan, lisää märkä sekoitus ja sekoita hyvin. Taikinan pitäisi olla huomattavasti paksumpaa kuin tavallinen leipätaikina. Kaada taikina jauhotetulle pellille ja levitä se littanaksi. Voitele oliiviöljyllä ja lisää haluamasi päälliset.

Mies leikkii kontiaista samalla kun tuuppii pistaaseja taikinaan.
Husband's playing a mole while sticking pistachios to the dough.

Helppo tapa kohottaa leipä on kääntää uuni hetkeksi päälle, sammuttaa se ja antaa leivän kohota lämpimässä uunissa noin puoli tuntia. Puolen tunnin päästä voit kääntää uunin 200 asteeseen ja aloittaa paistoajan laskemisen siitä, kun uuni saavuttaa tuon lämpötilan. Luonnollisesti voit kohottaa taikinan myös perinteisesti, jolloin siihen kuluu noin tunti.

Paista 20-25 minuuttia 200ºC. Focaccian pitäisi olla kullanruskeaa ja siitä pitäisi kuulua ontto ääni, kun koputat varovasti.

Buckwheat foccacia

This is how Karina's terrific glutenfree focaccia recipe turned out when yearning rosemary and buckwheat.

Ingredients

• ½ cup millet flakes
• ½ cup quinoa flour
• 1 cup buckwheat flour
• 1 cup potato starch
• 2 teaspoons xanthan gum
• 2 tbs psyllium
• 1 tsp baking powder
• 2 tsp sea salt
• 2 tsp dried oregano
• 2 tsp dried basil
• 1 tsp dried rosemary
• 1 packet dry yeast
• 1 1/3 to 1 1/2 cup warm water
• a pinch of raw sugar
• 5 tbs extra virgin olive oil
• 1 clove garlic minced
• 1 tbs honey or raw agave nectar (this helps bind and keep texture moist)
• 1 tbs apple vinegar or lemon juice
• 1/4 cup soy yogurt or unsweetened apple sauce (this helps bind up)

For the topping

• extra virgin olive oil
• tomatoes, onions, cheese, sesame seeds, garlic, pesto, salt flakes or whatever you happen to like

Instructions 

In a large mixing bowl, whisk together dry ingredients. Dissolve the yeast and a pinch of sugar in half cup of warm water in a big glass or mug. While waiting for it to get foamy, mix together olive oil, honey, vinegar, yogurt and the rest of the water in a separate mixing jug. When yeast starts to foam, pour the mixture on dry ingredients. Add the wet mixture and stir well. The dough should be stickier and thicker than a typical bread dough. Pour the dough on a dusted tin and shape it flat. Brush olive oil on the top and add your prefered toppings.

An easy way to rise the bread is to turn the oven on, let it warm up a bit and then turn it off again. Place the tin into the oven and let it rise for 30 minutes. Then you can just turn the oven on to 200ºC and start counting baking time from when the oven reaches the desired temperature. You may obviously also use the traditional method and leave the bread covered in a warm place, giving it an hour to rise.

Baking time is 20-25 minutes is 200ºC. Bake until it's golden and sound hollow when you thump it. Remove from the pan as soons you can and cool it on a wire rack. Slice with a sharp bread knife.