Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit

29 lokakuuta 2013

Viikonloppupäiväkirja. Weekend diary.

Perjantai
Näen unia, jotka voisivat olla Calvinon kirjoittamia (tai ehkä myös Studio Ghiblin animaatioista): kaupunkeja täynnä myrskyäviä kanaaleita, halkeilevia keltakivisiä muureja, kaikkialle leviäviä sydänpuita. En oikeastaan koskaan näe unta arkisista asioista tai käy tutuissa paikoissa; jos uskonkin olevani vaikka mummolan pihalla, tajuan herättyäni, ettei mummolassa ole hautausmaata tai karviaislabyrinttia. Päivän ajan palaan unien jälkiutuun, kuin äkkiä pieni määrä maagista savua laskeutuisi päiväkodin eteiseen tai bussiin.

Haluan sanoa myös: katsoessani muiden parisuhteita tiesin aina, etten koskaan vaihtaisi omaa elämääni yhteenkään niistä. Seison mieluummin yksin kalliolla saarella keskellä Baikal-järveä, istun junissa ja laivoissa ja lentokoneissa kirjojen kanssa, lakaisen lehtiä temppeleissä, imen itseeni luumunkukkien koko kauneuden.
Joskus kun mies kaivaa esiin pinon laskuja ja laskee, paljonko ensi viikolla saapuvasta palkasta jää rahaa ruokaan, katson häntä epäuskoisena ja tunnen kuinka todellinen minä irtoaa jonnekin kattoon. Hetken ajan olen varma, ettei tämä avioliitto voi toimia; päälleni kasaantuvat huolet, joita en itse kotiini toisi. Sitten lähdemme uimaan, mutta uimisen sijaan päädymmekin laskemaan vesiliukumäestä imitoiden Angry Birdsejä. (Vaikeinta on olla valkoinen lintu, hauskinta bumerangilintu.) Jäämme katsomaan vesipalloa. Kotona paistan falafelejä ja syömme niitä tahinin kanssa. Kissa kiertyy onnesta kerälle enkä muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.

Lauantai
Olen melkein koko päivän yksin ja kirjoitan. En romaania, vaikka se kiehuu mieleni pohjassa. Kirjoitan väitöskirjan kommentoitua sisällysluetteloa ja apurahahakemuksen toteuttamissuunnitelmaa. Taon Angry Birdsejä, niin kuin aina kirjoittaessani virallisia asioita. Jos olen oikein epätoivoinen, pelaan muitakin pelejä. Joogavenytykset siirtävät niskasäryn päähän. Illalla käyn taas uimassa.

Sunnuntai
Viiden vuoden Kysymyksiä&vastauksia päiväkirja kysyy, milloin tein viimeksi jotakin hullua. Miten niin hullua? Teen luultavasti hulluja asioita koko ajan, mutta olisin ehkä vähän surullinen, jos ajattelisin ne hulluiksi. Käymme kirjamessuilla, kahmimme Basamin alennushyllyistä euron kirjoja ja ostaisimme palan metsää, mutta sitä ei voi ostaa kortilla. Ilahdun, kun tapaan ystävän miehen, jolla on oma kustantamo. Sieltä menemme bussilla Haartmanin hammaspäivystykseen. Olimme siellä myös tasan viikko sitten, ja mies ehdottaa, että kannattaisi varata valmiiksi aika ensi viikolle. Olen melkein pettynyt, kun päivystysjono on niin lyhyt, koska en ehdi kuin lukea Ikimetsäsäätiön esitteen ja kirjoittaa kaksi korttia, vaikka kirjoja olisi ollut vaikka kuinka monta. Ostamme M-marketista viisi pakettia teetä. Kotona teen palak tofua ja siemenleipää ja alan suunnitella matkaopasta muinaiseen Japaniin.




Friday
I have dreams that could be written by Calvino (or perhaps from Studio Ghibli animations): cities full of stormy canals, cracking walls of yellow stone, heart trees spreading everywhere. I almost never have dreams of mundane things or visit familiar places; if I believe to be for example at grandma's yard, when waking up I realize there's no cemetery or gooseberry maze there. During the day I return to the hazy traces of the dreams, like a tiny bit of magical smoke had suddenly descended to the front room of the kindergarten, or a bus.

I also want to mention: while looking at other people's marriages and relationships, I always knew I would never change my life to theirs. I would rather stand alone on a rocky island in the middle of lake Baikal, surround myself with books in trains and ferries and planes, sweep fallen leaves in temples, breath in the whole beauty of plum flowers. Sometimes, when my husband piles up all his bills in front of him and counts how much money we have for food, I look at him incredulously, feeling the real me floating somewhere on the ceiling. For a moment I'm sure this marriage can't last; worries I would never bring home heap up on me. Then we go swimming, but instead of swimming we glide on the water slide imitating Angry Birds. (It's most difficult to be the white bird and most fun to be the boumerang bird.) We stay to watch water polo. At home I prepare falafels and we eat them with tahini. Ludvig curls up happily and I can't remember the last time I had such fun.

Saturday
I spend most of the day alone, writing. Not my novel, although it's boiling in the back of my mind. I write the commented table of contests for my dissertation thesis and the schedule I'm going to carry it out for a grand application. I hammer Angry Birds like I always do when writing official documents.If I get really desperate, I play other games. Yoga stretches transfer neckache to headache. At night I go swimming again.

Sunday
The five years' Questions&Answers diary asks me the last time I did something goofy. What do they mean by goofy? I probably do goofy things all the time, but honestly, I'd be abit sad if I found things I do goofy. We visit a book fair, hoarding 1€ books from Basam Books' shelves, wanting to buy a plot of forest but that cannot be done by credit card. I'm delighted to meet a friend's boyfriend with his own publishing house. We continue to Haartman hospital's tooth emergency. We were there a week ago and my husband suggest we'd already book a time for next week. I'm almost disappointed for the line proceeding so fast, as I only have time to read the brochure of the forest foundation and write two postcards, although we would have had a big pile of books. We buy five packets of tea from M-market. At home I make palak tofu and seed bread and I start sketching a travel guide to ancient Japan.

04 lokakuuta 2013

Haru wa akebono

Maanantaina näin junassa vaaleansinisilmäisen papan, jonka silmät katsoivat tyytyväisinä maailman halki. Ulkona tanssivat keltaiset lehdet tuulessa. Olisin halunnut saman tien rynnätä lukemaan Sei Shōnagonin Makura no sōshia, mutta suomennosta ei näy, kun suomentaja keskittyy väitöskirjaansa. Ja vaikka olisin jaksanut lukea klassiseksi japaniksi, sekin kappale oli vanhempien kirjahyllyssä. Millainenkohan uusi englanninkielinen käännös on? Alku lienee kuitenkin kaunein kirjan aloitus, oli kieli mikä tahansa.

On Monday, in a train home I saw a grandpa with light blue eyes that were contently looking through the world. Outside the yellow autumn leaves were dancing in the air. Just like that, I wanted to storm home to read Makura no sōshi by Sei Shōnagon,but the Finnish translation is still on its way, translator concentrating on his dissertation. An even if I had wanted to read it in Classical Japanese, that version was on my parents' bookshelf, not mine. I wonder if the new English translation is any good? Anyways, the beginning must be the most beautiful start of a book, whatever the language.

“ In spring it is the dawn that is most beautiful. As the light creeps over the hills, their outlines are dyed a faint red and wisps of purplish cloud trail over them. In summer the nights. Not only when the moon shines, but on dark nights too, as the fireflies flit to and fro, and even when it rains, how beautiful it is! In autumn, the evenings, when the glittering sun sinks close to the edge of the hills and the crows fly back to their nests in threes and fours and twos; more charming still is a file of wild geese, like specks in the distant sky. When the sun has set, one's heart is moved by the sound of the wind and the hum of the insects. In winter the early mornings. It is beautiful indeed when snow has fallen during the night, but splendid too when the ground is white with frost; or even when there is no snow or frost, but it is simply very cold and the attendants hurry from room to room stirring up the fires and bringing charcoal, how well this fits the season's mood! But as noon approaches and the cold wears off, no one bothers to keep the braziers alight, and soon nothing remains but piles of white ashes.”

16 lokakuuta 2012

Kaikki kesken jääneet kirjani

Ystävä luetteli vähän aikaa sitten kirjoja, joita hänellä juuri silloin oli kesken. Niihin kuului Jeffrey Eugenidesin Marriage Plot, jonka hän vakaasti aikoi lukea loppuun sen kutkuttavan kirjoitustyylin takia. Tämän seurauksena (en voi vastustaa kutkuttavaa kirjoitustapaa), se on minulla kesken juuri nyt.

Useimmille ihmisille kirjojen jättäminen kesken on ilmeisesti jotakin hieman epäkelpoa. Ei edes syntistä, koska siinä olisi sentään jotain kiehtovaa. Minusta kirjojen jättäminen kesken on ihan tavanomaista. En jaksa tuntea siitä moniakaan tunteita. (Neuleiden jättäminen kesken sen sijaan on epäkelpoa; ehkä koska olen aloittanut lukemaan kuusivuotiaana ja neulomaan kaksitoistavuotiaana, eli minulla on siitä kuutisen vuotta lyhyempi kokemushistoria? Vai onko se määrä? Olen varmasti jättänyt kesken useampia kirjoja kuin neuleita.)

Matkasimme äskettäin Balkanilla. Aloitin matkan alussa Nicolas Bouvierin The Way of the Worldin, siirryin Ljubljanasta ostettuun A Treasure of Slovenian Folkloreen, sitten Zagrebista pokkarina löytyneeseen Carlos Ruiz Zafónin The Prisoner of Heaveniin ja siitä Miljenko Jergovićin Sarajevo Marlboroon, jonka ostimme pienen kustantamon kirjakaupasta Bosniasta ja jonka luin saman tien alusta loppuun, päättäen sen jälkeen Ruiz Zafónin (matkan viimeisenä yönä hostellissa Dubrovnikissa). Paluumatkan luin luultavasti Finnairin lehteä, koska suurin osa kirjallisuudesta oli lähetetty postissa kotiin.

Tällä hetkellä minulla on kesken

  • Jeffrey Eugenides: Marriage Plot
  • Nicolas Bouvier: The Way of The World
  • A Treasure of Slovenian Folklore
  • Jaakko Hämeen-Anttila: Kalifien kirjastoissa
  • Tuomas Martikainen ja Tuula Sakaranaho (toim.): Mitä muslimit tarkoittavat?

Bouvier kieltämättä kuittaa edelleen uteliaisuutta, mutta kaksi viimeistä saavat jäädäkin kesken ja palautua kirjastoon.