Mummoni, hyvästi vielä kerran

Olen viimeisen kahdeksantoista vuoden aikana – vaijani kuoleman jälkeen – hyvästellyt mummoni lukuisia kertoja, joskus matkalle lähtiessä, joskus sairaalassa ja kerran teho-osastolla. Ehkä siksi on alkanut tuntua, että mummo elää ikuisesti, että niin kuin yhdeksäntoistavuotias kissavanhus piristyy kun sen turkki hoidetaan kuntoon, niin yhdeksänkymmentäviisivuotias mummokin vain sinnittelee eteenpäin. Kun niin pitkään jokainen jäähyväinen on ehkä ollut viimeinen, en enää voi uskoa, että se viimeinen ehkä olikin.

Maailman äärettömyys. The infinity of the world.

Kävin muutama viikko sitten Iittalassa Hunaja-aitassa, jonka serkkuni on muuttanut suloiseksi Hyvän olon aitaksi. Karhuksi puettu serkuntyttöni teki kanssani pihalla naurujoogaa ja kerroin tarinoita äitinsä ja minun yhteisestä lapsuudesta.

Sen jälkeen serkut ovat tulleet jatkuvasti uniini, kuin muistuttaen jostakin kadonneesta. Yhtenä yönä kaivoimme yhdessä mummolan pihamaata ja löysimme karvaisia, kullanhohtoisia karhuretikoita. Viime yönä menimme uimaan Äimäjärvelle, jota ympäröivät salaperäiset kalliot ja luolat, ja joka muuttui äkkiä loputtomaksi uima-altaiden sokkeloksi.

Meillä oli hieno lapsuus! Saimme juosta ympäri metsiä noitina (minä olin Ire-noidan poika Aro) ja kissoina (minä olin Kisu Killisilmä, kissaäitini oli Limsasuu ja kissaisäni Jätskipää), meitä vietiin uimaan ja katsomaan mehiläisiä ja junia, ja kerran tai kaksi vuodessa lensimme jonnekin etelään, jossa oli uima-allas ja merenranta ja lämmintä ja kaikki aikuiset oli leppoisia, koska oli loma.

Mietin aamulla, olenkohan vieläkään toipunut siitä, että lapsuus loppui. Tietenkin olen monestakin syystä ihan mieluusti aikuinen – on kivaa päättää itse omista asioistaan – mutta kaihoan silti jatkuvasti sellaiseen olemisen tapaan, johon minulla ei ole enää pääsyä. Edelleen joku osa minusta on varma, että jonakin aamuna herään uudestaan lapsuudessani.

Eräs opiskelutoverini sanoi joskus, että monet valitsevat yliopistossa pääaineen sen mukaan, mikä heille itselleen on ongelmallista. Psykologian opiskelijoilla on usein jonkinlaisia psykologisia ongelmia, sosiologit ja antropologit pohdiskelevat omaa suhdettaan yhteisöön jne. "Mutta", sanoin, "mun pääaine on Japanin-tutkimus!"

Tuota muistellessani olen usein pohtinut, valitsinko Japanin-tutkimuksen, koska halusin aiheen, joka on mahdollisimman mielikuvituksellinen, mahdollisimman kaukana. Tänään oivalsin, ettei kyse ole ollut (vain) siitä: valitsin Japanin-tutkimuksen, koska minulle on ongelmallista oma suhteeni menneeseen ja tulevaan, maailmaan ja olemiseen ja kaiken väliaikaisuuteen. Koska jos saisin vapaasti olla niin kuin on minulle kaikkein luontaisinta, näyttäisin liikkumattomalta. Näyttäisin – mutta itse asiassa olisin suuressa sisäisen väpätyksen ja väräjöinnin tilassa, Tuntemisen ja Olemisen tilassa, jossa ajan ja asioiden lehdet pyörteilevät ympärilläni kuin syysmyrsky, osmankäämit hehkuvat ilta-auringossa, ohdakkeiden haituvat leijuvat tuulessa, pilvet vaihtavat loputtomasti olemustaan ja maailma (banshô 万象) valuu sisään ja ulos kuin hengitys. Minua pohdituttaa wabi-sabi (侘寂).

Olen valinnut sellaiset opiskelualat, joissa olen lähellä tuota tilaa. Olen opiskellut kuvataidetta, sanataidetta, Japanin-tutkimusta ja viimeisenä lastenohjausta. Kaikkien opiskelussa (näistä ehkä vähiten Japanin-tutkimuksen) on kuitenkin ollut ongelma: maailma (seken 世間) tunkeutuu minun ja Kaiken Hetkellisyyden Tilan väliin. Kaikesta tehdään teknistä ja se taivutetaan ihmisten maailman muotoon. Vaikka kuvataide, sanataide ja lasten mielet kulkevat sujuvasti tämän hetken ja ikuisuuden välillä, aikuisten kanssa täytyy asettua tilaan, johon minä en taivu. Todellisuuteni supistuu kiviksi ja täytettäviksi lomakkeiksi, maailman (万象) hengityksenvedot imeytyvät kiinni esineisiin (mono 物) ja heikkenevät kuulumattomiin. Ja kun se hengitys lakkaa kuulumasta, minä olen sisältä kuollut.

Tuuli myrskyttää
villisti pihan puita
Sudenkorennon
siiven iskusta alkaa
maailman äärettömyys

--------------------

A few weeks ago I visited my cousin in Iittala. She's transformed the former Honey Barn into a sweet Well-Being Barn. My cousin's daughter was dressed as a bear and did some laughing yoga with me on the yard. I told childhood stories I shared with her mom.

After that my cousins have constantly come to my dreams, like reminding me of something I've lost. One night we were digging my grandma's vegetable garden together, finding bear radishes covered with golden fur. Last night we went swimming at Äimäjärvi that was surrounded by mysterious rocks and caves, and that suddenly transformed into a maze of pools.

We had such a wonderful childhood! We ran around the forests as witches (I was Aro, the son of the great witch Ire) and as cats (I was Kitten Glimmer-eye, my cat mom was Soda Mouth and my cat dad was Ice-Cream Head); we were taken swimming and to see bees and trains, and once or twice a year we flew somewhere south where there was a pool and seashore and warm and adults were merry 'cause they were on a holiday.

Today morning I wondered if I have yet recovered the ens of my childhood. I like being adult for many reasons – it's nice to make your own decisions – but still I long for a way of being I cannot access anymore. Some part of me is yet positive that one morning I wake up again in my childhood.

A fellow student once pointed out that many people choose their major at the university based on what they find problematic in their own life. Psychology majors often have some kind of psychological issues, sociologists ponder upon their relationship to the community etc. "But", I said, "I major in Japanese studies!"

Recalling that discussion, I have often mulled over if I chose Japanese studies, because I wanted to study something imaginary, something very distant. Today I realized it has never been (only) about that: I chose Japanese studies, as I find my relation towards past and future, the cosmos, existence and impermanence problematic. Were I free to exist the way I find most natural, I'd seem completely still. I would seem – but actually I'd be in a great state of inner fluttering and flickering, in the state of Sensing and Being, where the leaves of time and things would be swirling around me like autumn storm, bulrushes blazing in evening sun, thistle pappus floating in the wind, clouds endlessly transforming their constitution and the world (banshô 万象) pouring in and out like breath. I ponder upon wabi-sabi (侘寂).

I've chosen to study subjects that keep me close to that state. I've studied arts, writing, Japanese studies and lastly child care. Whatever I have chosen, there has always been a problem (although least with Japanese studies): the world (seken 世間) intrudes between me and The State Of Impermanence. Everything becomes technical and bent to the shape of human world. Even though arts, words and children's mind can easily travel between present and eternity, adults seem to require some state of being I cannot bend into. My reality shrinks into stones and documents to be filled in, the respiration of the world (万象) is suck fast onto things (mono 物) and turns down. And once that respiration becomes inaudible, I will be dead inside.

Kaskelotin uni

Valas hengittää tietoisesti. Jos valas ei ajattele, että täytyy hengittää, valas ei hengitä. Siksi valas ei voi nukkua samalla tavoin kuin ihmiset. Jos se nukahtaisi, se lakkaisi hengittämästä. Joten valas nukkuu vain toinen aivopuolisko kerrallaan. Eikö ole mahtavaa? Jotkut valaat nukkuvat pinnalla ja jotkut pohjassa. Jotkut nukkuvat uidessaan.

Yksi mahtavimmista nukkujista on kaskelotti: se nukkuu pystyasennossa veden pinnalla, kuono kohti pintaa (koska kuono on täynnä keveää rasvaa). Vaikka kaskelotti menisi nukkumaan kuono pohjaa kohti, se kääntyy pian toisinpäin. Nämä kaskelotit nukkuvat kuitenkin ilmeisesti molemmilla aivopuoliskoilla. Se tarkoittaa, että toisin kuin vain yhden aivopuoliskon levätessä, ne saattavat nähdä myös unta.

Tänään kuolin vähän. Today I died a little.

Olin tänään varmasti kuolemassa. Itkin suuria märkiä kyyneleitä. Entä jos saisinkin kolme kuukautta elinaikaa? Millä olisi enää merkitystä? Kovin harvoilla asioilla. Asiat asettuivat paikalleen. Pitkän aikaa hallinneet turhautuminen ja negatiivisuus kesivät iholta. Olin äkkiä sydämestä asti iloinen. Ostin uuden uimapuvun. Tein kimchiä, papumuhennosta ja lupiinileipää. Paijasin kissaa. Halasin Rasmusta. Olin ihan rento. Kävelimme metsässä, osmankäämireittiä. Ilta-aurinko hehkui haituvaisten ohdakkeiden läpi, pienet tummat villivadelmat maistuivat makeilta. Nyt Rasmus lukee kirjaa ja minä juon vihreää rooibosta valkoisesta savimukista. Elämä on tarpeeksi.

Today I was certainly dying. I cried big wet tears. What if I only had three months to live? What would be important? Very few things. Everything settled. Frustration and negativity that had controlled me for such a long time just exfoliated off my skin. Suddenly I was full of happiness. I bought a new swimming suit. I made kimchi, bean stew and lupine bread. I petted the cat. I hugged Rasmus. I was all relaxed. We walked in the forest, the bulrush route. Evening sun was blazing through the thistle pappus; tiny dark wild raspberries were sweet. Now Rasmus is reading a book and I drink green rooibos of a white clay mug. Life is enough.