Haru wa akebono

Maanantaina näin junassa vaaleansinisilmäisen papan, jonka silmät katsoivat tyytyväisinä maailman halki. Ulkona tanssivat keltaiset lehdet tuulessa. Olisin halunnut saman tien rynnätä lukemaan Sei Shōnagonin Makura no sōshia, mutta suomennosta ei näy, kun suomentaja keskittyy väitöskirjaansa. Ja vaikka olisin jaksanut lukea klassiseksi japaniksi, sekin kappale oli vanhempien kirjahyllyssä. Millainenkohan uusi englanninkielinen käännös on? Alku lienee kuitenkin kaunein kirjan aloitus, oli kieli mikä tahansa.

On Monday, in a train home I saw a grandpa with light blue eyes that were contently looking through the world. Outside the yellow autumn leaves were dancing in the air. Just like that, I wanted to storm home to read Makura no sōshi by Sei Shōnagon,but the Finnish translation is still on its way, translator concentrating on his dissertation. An even if I had wanted to read it in Classical Japanese, that version was on my parents' bookshelf, not mine. I wonder if the new English translation is any good? Anyways, the beginning must be the most beautiful start of a book, whatever the language.

“ In spring it is the dawn that is most beautiful. As the light creeps over the hills, their outlines are dyed a faint red and wisps of purplish cloud trail over them. In summer the nights. Not only when the moon shines, but on dark nights too, as the fireflies flit to and fro, and even when it rains, how beautiful it is! In autumn, the evenings, when the glittering sun sinks close to the edge of the hills and the crows fly back to their nests in threes and fours and twos; more charming still is a file of wild geese, like specks in the distant sky. When the sun has set, one's heart is moved by the sound of the wind and the hum of the insects. In winter the early mornings. It is beautiful indeed when snow has fallen during the night, but splendid too when the ground is white with frost; or even when there is no snow or frost, but it is simply very cold and the attendants hurry from room to room stirring up the fires and bringing charcoal, how well this fits the season's mood! But as noon approaches and the cold wears off, no one bothers to keep the braziers alight, and soon nothing remains but piles of white ashes.”

Maailman äärettömyys. The infinity of the world.

Kävin muutama viikko sitten Iittalassa Hunaja-aitassa, jonka serkkuni on muuttanut suloiseksi Hyvän olon aitaksi. Karhuksi puettu serkuntyttöni teki kanssani pihalla naurujoogaa ja kerroin tarinoita äitinsä ja minun yhteisestä lapsuudesta.

Sen jälkeen serkut ovat tulleet jatkuvasti uniini, kuin muistuttaen jostakin kadonneesta. Yhtenä yönä kaivoimme yhdessä mummolan pihamaata ja löysimme karvaisia, kullanhohtoisia karhuretikoita. Viime yönä menimme uimaan Äimäjärvelle, jota ympäröivät salaperäiset kalliot ja luolat, ja joka muuttui äkkiä loputtomaksi uima-altaiden sokkeloksi.

Meillä oli hieno lapsuus! Saimme juosta ympäri metsiä noitina (minä olin Ire-noidan poika Aro) ja kissoina (minä olin Kisu Killisilmä, kissaäitini oli Limsasuu ja kissaisäni Jätskipää), meitä vietiin uimaan ja katsomaan mehiläisiä ja junia, ja kerran tai kaksi vuodessa lensimme jonnekin etelään, jossa oli uima-allas ja merenranta ja lämmintä ja kaikki aikuiset oli leppoisia, koska oli loma.

Mietin aamulla, olenkohan vieläkään toipunut siitä, että lapsuus loppui. Tietenkin olen monestakin syystä ihan mieluusti aikuinen – on kivaa päättää itse omista asioistaan – mutta kaihoan silti jatkuvasti sellaiseen olemisen tapaan, johon minulla ei ole enää pääsyä. Edelleen joku osa minusta on varma, että jonakin aamuna herään uudestaan lapsuudessani.

Eräs opiskelutoverini sanoi joskus, että monet valitsevat yliopistossa pääaineen sen mukaan, mikä heille itselleen on ongelmallista. Psykologian opiskelijoilla on usein jonkinlaisia psykologisia ongelmia, sosiologit ja antropologit pohdiskelevat omaa suhdettaan yhteisöön jne. "Mutta", sanoin, "mun pääaine on Japanin-tutkimus!"

Tuota muistellessani olen usein pohtinut, valitsinko Japanin-tutkimuksen, koska halusin aiheen, joka on mahdollisimman mielikuvituksellinen, mahdollisimman kaukana. Tänään oivalsin, ettei kyse ole ollut (vain) siitä: valitsin Japanin-tutkimuksen, koska minulle on ongelmallista oma suhteeni menneeseen ja tulevaan, maailmaan ja olemiseen ja kaiken väliaikaisuuteen. Koska jos saisin vapaasti olla niin kuin on minulle kaikkein luontaisinta, näyttäisin liikkumattomalta. Näyttäisin – mutta itse asiassa olisin suuressa sisäisen väpätyksen ja väräjöinnin tilassa, Tuntemisen ja Olemisen tilassa, jossa ajan ja asioiden lehdet pyörteilevät ympärilläni kuin syysmyrsky, osmankäämit hehkuvat ilta-auringossa, ohdakkeiden haituvat leijuvat tuulessa, pilvet vaihtavat loputtomasti olemustaan ja maailma (banshô 万象) valuu sisään ja ulos kuin hengitys. Minua pohdituttaa wabi-sabi (侘寂).

Olen valinnut sellaiset opiskelualat, joissa olen lähellä tuota tilaa. Olen opiskellut kuvataidetta, sanataidetta, Japanin-tutkimusta ja viimeisenä lastenohjausta. Kaikkien opiskelussa (näistä ehkä vähiten Japanin-tutkimuksen) on kuitenkin ollut ongelma: maailma (seken 世間) tunkeutuu minun ja Kaiken Hetkellisyyden Tilan väliin. Kaikesta tehdään teknistä ja se taivutetaan ihmisten maailman muotoon. Vaikka kuvataide, sanataide ja lasten mielet kulkevat sujuvasti tämän hetken ja ikuisuuden välillä, aikuisten kanssa täytyy asettua tilaan, johon minä en taivu. Todellisuuteni supistuu kiviksi ja täytettäviksi lomakkeiksi, maailman (万象) hengityksenvedot imeytyvät kiinni esineisiin (mono 物) ja heikkenevät kuulumattomiin. Ja kun se hengitys lakkaa kuulumasta, minä olen sisältä kuollut.

Tuuli myrskyttää
villisti pihan puita
Sudenkorennon
siiven iskusta alkaa
maailman äärettömyys

--------------------

A few weeks ago I visited my cousin in Iittala. She's transformed the former Honey Barn into a sweet Well-Being Barn. My cousin's daughter was dressed as a bear and did some laughing yoga with me on the yard. I told childhood stories I shared with her mom.

After that my cousins have constantly come to my dreams, like reminding me of something I've lost. One night we were digging my grandma's vegetable garden together, finding bear radishes covered with golden fur. Last night we went swimming at Äimäjärvi that was surrounded by mysterious rocks and caves, and that suddenly transformed into a maze of pools.

We had such a wonderful childhood! We ran around the forests as witches (I was Aro, the son of the great witch Ire) and as cats (I was Kitten Glimmer-eye, my cat mom was Soda Mouth and my cat dad was Ice-Cream Head); we were taken swimming and to see bees and trains, and once or twice a year we flew somewhere south where there was a pool and seashore and warm and adults were merry 'cause they were on a holiday.

Today morning I wondered if I have yet recovered the ens of my childhood. I like being adult for many reasons – it's nice to make your own decisions – but still I long for a way of being I cannot access anymore. Some part of me is yet positive that one morning I wake up again in my childhood.

A fellow student once pointed out that many people choose their major at the university based on what they find problematic in their own life. Psychology majors often have some kind of psychological issues, sociologists ponder upon their relationship to the community etc. "But", I said, "I major in Japanese studies!"

Recalling that discussion, I have often mulled over if I chose Japanese studies, because I wanted to study something imaginary, something very distant. Today I realized it has never been (only) about that: I chose Japanese studies, as I find my relation towards past and future, the cosmos, existence and impermanence problematic. Were I free to exist the way I find most natural, I'd seem completely still. I would seem – but actually I'd be in a great state of inner fluttering and flickering, in the state of Sensing and Being, where the leaves of time and things would be swirling around me like autumn storm, bulrushes blazing in evening sun, thistle pappus floating in the wind, clouds endlessly transforming their constitution and the world (banshô 万象) pouring in and out like breath. I ponder upon wabi-sabi (侘寂).

I've chosen to study subjects that keep me close to that state. I've studied arts, writing, Japanese studies and lastly child care. Whatever I have chosen, there has always been a problem (although least with Japanese studies): the world (seken 世間) intrudes between me and The State Of Impermanence. Everything becomes technical and bent to the shape of human world. Even though arts, words and children's mind can easily travel between present and eternity, adults seem to require some state of being I cannot bend into. My reality shrinks into stones and documents to be filled in, the respiration of the world (万象) is suck fast onto things (mono 物) and turns down. And once that respiration becomes inaudible, I will be dead inside.

Kerran asuin Japanissa: temppeli

Kerran asuin Japanissa. Valokuvakokoelmani tuolta ajalta ovat sekavia, täynnä pieniä tavallaan merkityksettömiä otoksia asioista, jotka ovat kiinnittäneet huomioni, lukemattomia kuvia kivistä tai lehdistä, negatiiveja joihin en jaksa käydä käsiksi. Ehkä niin on, koska merkityksellisimpiä asioita on vaikein kuvata? Vuoden vaihto-opiskelun jälkeen asuin puoli vuotta zen-temppelissä maaseudulla. Siirryin sinne oikeastaan astettain: toukokuusta alkaen lintsasin säännöllisesti koulusta käydäkseni temppelissä. Elokuussa kävin Suomessa ja jätin kameran kotiin. En tiedä, kuinka olisin muutenkaan todella voinut kuvata tuntikausien meditaatiota liikkumatta, paksua syyssumua joka täytti temppelin laakson aamuisin ja hälveni aina ennen kahtatoista, sammalpuutarhan kitkemistä aikaisin aamulla tai pilviä, jotka eksyivät kukkuloilta laaksoon.

Once I lived in Japan. My photo collection from that time is disorganized, full of small and apparently meaningless shots of things that have drawn my attention, countless pictures of stones or leaves, negatives I don't feel looking through. Maybe it is so, because the most meaningful things are the most difficult to catch? After a year of exchange studies I lived a half year in a Zen temple on the countryside. I moved in their gradually, skipping classes to visit the temple from May onwards. In August I visited Finland, leaving my camera behind. I don't think I could have, anyways, shot hours of meditation without moving even my toes, the thick autumn fog that filled the valley of the temple in mornings and disappeared before twelve, weeding the moss garden early in the morning or clouds losing their way, descending from hills to the valley.

Meditaatio- ja sutrasalia imuroidaan. Muista se tuntui olevan tavanomaista,
mutta minua ei koskaan lakannut huvittamasta, että joku vain vei imurin
tuohon muuten pyhään tilaan ja nosti ja siirsi kaikkea imuroidakseen niiden
alta ja päältä niin kuin tavallisessa olohuoneessa. 
Meditation and sutra hall getting vacuumed. While everyone else seemed
to think that vacuuming a sutra hall as nothing, it never stopped amusing
me that someone would just take a vacuum to this otherwise holy space,
lift and drag everything, like a common living-room.

Toukokuussa pienet sammakonpoikaset täyttivät puutarhan, kiiveten
puihin ja kaikkialle mihin pääsivät. 
On May, tiny frogs filled the grounds, climbing
on trees and everywhere they could.

Riisipeltoja ja tie temppelin vierasmajaan.
Riisipellossa näkyy pilven heijastus. 
Rice fields and the way to the guest house of the temple.
A cloud's reflection shows on the surface of a rice pad.

Kerran asuin Japanissa: nauta Kiinanmereltä

Äiti osti skannerin. Hukuin valokuviin ja negatiiveihin, muistoihin. Ensimmäiseksi käsiin sattui useita kuvia okinawalaisesta nautaeläimestä.

Mom bought a scanner. I drowned in photos and negatives, memories. First several pictures of an Okinawan cow.

Kaikki hienot väitöskirja-aiheeni

Nyt, kun olen todennäköisesti aloittamassa lapsi- ja perhetyön koulutusta, huvittaisikin äkkiä palata jo ennen alkamistaan keskeytyneen väitöskirjan ääreen. Sen keskeyttämisessä ennen alkamistaan oli ehdottomasti se hyvä puoli, etten ole sitoutunut mihinkään aiheeseen. Siksi voin noin kahden viikon välein vakaasti päättää jonkun uuden aiheen, joka on minusta äärettömän kiinnostava ainakin kaksi päivää, ja jonka kimppuun aion järkyttävällä päättäväisyydellä ryhtyä.

Noin niin kuin vaikka. No. Seuraavana arkipäivänä. Osa tutkimusaiheista sisältää myös pääaineenvaihdon ja/tai jo toisiin tehtäviin siirtyneen dosentin houkuttelun takaisin yliopistolle.

Olen vakaasti päättänyt tutkia ainakin seuraavia.

1. Sanataikuuden ilmeneminen japanilaisessa kulttuurissa ennen kirjoitusjärjestelmän omaksumista ja siirtyminen kirjoituksen myötä loitsimisesta estetiikkaan
   
   Tämä on aiheina yksi kestosuosikkejani ja siitä piti alunperin kirjoittaa gradukin. Se jäi, kun totesin tiedostoista löytyvän enemmän valmista materiaalia buddhalaisaiheeseen ja halusin yhden järkyttävän huonon luennon jälkeen yliopistosta äkkiä pois. Tämä kuuluu myös moniosaiseen "kielen ja maailmankuvan suhde" -aihesarjaan.
   
   Aiheen perustana on pitkälti oma teoriani kielen ja maailmankuvan suhteesta eri kieli-kulttuureissa ja ajatus, että monissa kulttuureissa on ennen kirjoitusjärjestelmän saapumista (ja osin sen jälkeen) vallinnut niin kutsuttuun sanataikuuteen perustuva ajattelu, joissa kieltä ja maailmaa ei ole eritelty toisistaan. Esimerkiksi japanissa ei ennen kirjoitusjärjestelmän käyttöönottoa erotettu sanaa ja asiaa: molempiin viitattiin sanalla koto. Toisaalta mm. erilaisten tabusanojen synty ja loitsut perustuvat ajatukselle, että asian lausuminen on itse asia, ja että ihmistä voimakkaampia ilmiöitä voidaan hallita järjestämällä sanat tai käyttämällä kieltä oikein. Maagisen ja mahtavan karhun oikeaa nimeä ei voinut Suomessa lausua, koska niin pidettiin karhu poissa; jos hylkeitä metsästäessa mainitsi hylkeen nimen, hylje kuuli ja tiesi paeta. (Ilmeisesti hylje on juuri se sana, joka sanottiin oikeaa nimeä vältellessä.) Japanissa kuolleille annetaan edelleen uusi nimi, jottei kuolleen henki tule häiritsemään eläviä.
   
   Samoihin aikoihin kun japanilainen ilmeisesti nais- ja samaanijohtoinen yhteiskunta muuttui mantereen vaikutuksesta mies- ja hallitsijajohtoiseksi ja yhteiskuntarakenteessa tehtiin huomattavia uudistuksia, Kiinasta omaksuttua kirjoitusjärjestelmää alettiin muokata japanin kieleen sopivaksi. Tämä tapahtui siinä ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen. Poliittiset johtajat alkoivat usein kääntyä henkiin liittyvissä asioissa mantereelta, pääosin Koreasta, saapuneiden pappien puoleen, jotka palvelivat vahvempia henkiä. Samaanittaret vetäytyivät kaupungeista metsiin. Vanha magia ja suhde ympäröivään luonto- ja henkimaailmaan, joka ennen oli hallinnut koko yhteisöä, säilytettiin estetiikassa. Tabusanat, taikasanat ja loitsut alkoivat taipua runouden välineiksi: entisistä taikasanoista tuli runoudessa ikään kuin vakiintuneita metaforia.
   
   Tämä aihe on minusta edelleen hullun kiinnostava. Nyt, kun yritän miettiä, miksen tutki sitä, voin antaa syyksi vain oman laiskuuteni opetella man'yōganaa, joskus vuoden 650 tienoilla kehitettyä kirjoitusjärjestelmää, jossa kiinalaisille merkeille oli annettu japanilaiset foneettiset lukutavat.
   
   Ja yleinen laiskuuteni. Se on melko iso syy.
   
   
2. Luonnon esittäminen luontodokumenteissa ja mitä se kertoo kulttuurista
   
   Tämä puolestaan kuuluu aihesarjaan "ihmisen ja luonnon omituinen suhde". Luonnon lakeja käytetään usein perusteluna monille ihmisen toimintatavoille – esimerkiksi tehotuotannolle ja libertarismille – mutta ne ovat perusteluna ongelmallisia, koska perustuvat usein enemmän ajatukseen luonnosta kuin siihen, mitä todella tapahtuu. Monissa luontodokumenteissa heijastetaankin enemmän sitä, miten ihminen näkee tai haluaa nähdä luonnon, kuin mitä luonnossa todella tapahtuu. Lisäksi ne usein luovat vääristynyttä kuvaa siitä, että samalla kun luontoa voi käyttää perusteluna omalle toiminnalleen, villinä kuvattu luonto edustaa nimenomaan ihmisen toiseutta.
   
   Usein luontodokumentteja katsellessani ihmettelen mm. aihevalintoja ja kertojan narratiivia. Huomattavan usein aiheina ovat saalistus ja parittelu. Luultavasti siksi, että gnun rauhaisa ruohon jäystäminen on todella tylsää katsottavaa. Esimerkiksi Ylen Avara luonto-sarjan dokkarit ovat usein melko unettavia, koska kukaan ei taistele oikein mistään. Karhupaviaanit vain ryntäilevät laskuveden aikaan etsimään hainmunia ja pilvet liikkuvat taivaalla. Tämä kertoo kuitenkin enemmän ihmisestä kuin luonnosta – ja suomalaisista kertoo jotakin se, että meillä luontoa katsellaan mielellään rauhaisana ja unettavana.
   
   Yksi aiheiden kestosuosikki on leijonanpentu, jonka takaruumiin gnu tai joku muu sorkkaeläin on liiskannut ja joka raahautuu mukana pelkkien etukäpäliensä avulla. Kertoja pääsee aina toteamaan jo ensi metreillä, että luonto on armoton, eikä leijonalauma odota haavoittunutta poikasta. Se osoittautuu epätodeksi: leijonalauma odottaa ja auttaa poikasta viimeiseen asti, kunnes niiden on syystä tai toisesta pakko pelastaa oma henkensä. Kertoja ei kuitenkaan korjaa väärää oletustaan.
   
   Sinänsä arvostamani brittidokumentaattori David Attenborough on saanut (syystä) kritiikkiä sukupuolittuneesta narratiivista. Esimerkiksi esitys, että hämähäkkiuros arvostaa naaraan neitsyyttä, kuuluu hieman kyseenalaiseen sarjaan. Toisaalta hän jaksaa usein esittää ihastuttavalla innolla jotain viihteelliseltä kannalta ajateltuna melko tylsää, kuten vaikka ristihämähäkin verkonkutomista, ja dokumenteissa näkyy silloin tällöin myös ihmisen elinpiiriä.
   
   Eurooppalaisiin dokumentteihin tottuneena järkytyn myös amerikkalaisten luontoaiheisten ohjelmien väkivaltaisuudesta, joissa luonto esitetään usein uhkana. "I Was Bitten" -sarjassa usein hieman typerät mutta mahdollisimman tavallisina esitetyt ihmiset kertovat, kuinka eläimet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa. (Täytyykö ärsyttää elefanttia! Nuija!)
   
   En ole vielä ehtinyt tutustua japanilaiseen luontodokumenttitarjontaan. En ole myöskään varma, millä tavoin aihetta kannattaisi lähestyä. Ennen kaikkea kai pitäisi katsoa, millaisia tilanteita dokumenteissa esitetään (jonkinlainen avaintilannejako olisi varmaan hyvä: saalistus, parittelu, ruokailu, kasvissyönti, lihansyönti, pesänrakennus, ihmisen elinpiirin esiintyminen jne.), kirjata tilanteiden narratiivia ja sitä kautta miten luonto esitetään ihmiselle. Minua kiinnostaisi kuitenkin verrata sitä johonkin konkreettiseen. Haluaisin jonkinlaisen aineiston, jonka kautta tutkia, kuinka luontovertauksia käytetään puheessa ja mitä asiaa niillä ajetaan. Pitäisiköhän tutkia esimerkiksi eri maiden libertarismia? Tai ihan vain ympäristökeskustelua?
   
   
3. Maailmankuvan periyttäminen kielitse
   
   Oh, mitä hienoja sanoja tuossa tiivistetyssä otsikossa onkaan! Ajatus on joka tapauksessa kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että emme omaksu kasvattajiemme maailmankuvaa ainoastaan sitä kautta, mitä he sanovat, vaan myös sitä kautta, millaista kieltä he käyttävät: sanavalintojen, lauserakenteiden, kohteliaisuusilmausten, kuvailevan onomatopoetian ym. kautta.
   
   Tämän tutkimuksen oli tarkoitus olla tapaustutkimus Japanissa Fukushiman katastrofin jälkeen ja kytkeytyä kasvatuspsykologiseen keskusteluun. Olisin halunnut tarkkailla nimenomaan japanilaista suhdetta ihmistä vahvempiin voimiin sen kautta, kuinka katastrofista puhutaan lapsille. Se on minusta edelleen kiinnostava aihe, mutta en usko, että jaksan tutkia sitä kuin korkeintaan joskus jonkin artikkelin verran.
   
   
   
4. Valaiden kommunikaatiojärjestelmät: onko vain ihmisellä kieli?
   
   Tämä taitaa olla aika haaveellinen aihe. Se antaisi minulle mahdollisuuden viettää paljon aikaa valaiden kanssa, mikä tietysti on sen tarkoituskin. Se perustuu myös ärsytykseen siitä, kuinka moni tutkija edelleen väittää, että ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta kehittynyt kieli. Ensinnäkin: miksi meidän pitäisi olla erillisiä muusta eläinkunnasta? Toiseksi: se, ettemme kunnolla ymmärrä kuin omaa kommunikaatiojärjestelmäämme, kertoo mielestäni enemmän meidän tyhmyydestämme kuin eläinten vähäisestä kielikyvystä. Lisäksi tutkimukset aiheesta painottuvat aina siihen, että toiselle eläimelle on yritetty opettaa meidän kieltämme (simpanssit, belugavalaat, harmaapapukaijat), mutta harvemmin siihen, että me olisimme yrittäneet oppia kenenkään toisen kieltä. Siksi olisi mukavaa osallistua valastutkimuksiin nimenomaan lingvistinä.
   
   
   
5. Peilisolut ja autismi: mitä autistien kielenkehityksestä voi päätellä ihmiskielen kehityksestä yleensä?
   
   Tästä aiheesta innostuin vuosi sitten ihmiskielen evoluutiota käsitelleellä kurssilla. Pidin silloin kurssiesitelmäni peilisolujen yhteydestä kielen syntyyn. (Peilisolut ovat se osa ihmistä, joka auttaa meitä matkimaan: autisteilla peilisolujärjestelmän oletetaan olevan häiriintynyt.) Koska työskentelin noihin aikojen autistien kanssa, huomasin ihmiskielen kehityksessä hassuja yhteyksiä autistien puheenkehitykseen.
   
   Ihmiskielen ajatellaan kehittyneen irrallisten symbolien käytöstä tavujen ja foneemien kehittymisen ja semanttisten suhteiden ilmaisemisen kautta jonkinlaiseen protokieleen, ja siitä hierarkisten fraasisuhteiden kautta nykyisen kaltaiseen kieleen. Kahden viimeisen osan välissä olisivat kehittyneet muun muassa taivutusjärjestelmät, abstraktimmat semanttisen suhteiden koodaajat ja kieliopilliset suhteet. Kuulostaako hankalalta? Laajempi ja huomattavasti parempi selvitys löytyy Ray Jackendoffin artikkelista "Possible Stages in the Evolution of Language Capacity", kaavio aiheesta sivulla 2.
   
   Joka tapauksessa kantava ajatukseni ja suuri huomioni oli, että jos tuntemani vakavasti autistiset lapset pantaisiin riviin kielikyvyn mukaan, he muodostaisivat melko lailla samankaltaisen jatkumon kuin kuvataan yllä olevan kaltaisissa teorioissa kielen kehityksestä. Tiedä sitten, kuinka paljon tällainen tutkimus tukisi kuitenkaan noita teorioita tai toisi niihin edes uutta näkökulmaa. Lisäksi minulta puuttuu valtavasti neurologista tuntemusta, jota tällaiseen tutkimukseen tarvittaisiin.
   
   Pakko kertoa myös kurssilla opittu ilahduttava trivia: Max Planck-instituutin geenitutkimusosasto on osoittanut, että pian Afrikasta muutettuaan homo sapiens sapiens on pariutunut homo sapiens neanderthaliensin kanssa, ja siksi meissä kaikissa on vähän neanderthalilaista. Kaikissa, paitsi puhtaasti afrikkalaisissa. He ovat aitoja homo sapienseja.

No, ehkä kirjoitan väitöskirjan sitten, kun laitokselle tulee uusi professori? Aika hyvä aikaraja. Ehtinen keksiä siihen mennessä muutaman aiheen lisää. Mutta yksi on varmaa: buddhalaisuuden tutkimukseen olen kyllästynyt lopullisesti. Tässä joka tapauksessa japaninmakakilinkki.