Useimmille ihmisille kirjojen jättäminen kesken on ilmeisesti jotakin hieman epäkelpoa. Ei edes syntistä, koska siinä olisi sentään jotain kiehtovaa. Minusta kirjojen jättäminen kesken on ihan tavanomaista. En jaksa tuntea siitä moniakaan tunteita. (Neuleiden jättäminen kesken sen sijaan on epäkelpoa; ehkä koska olen aloittanut lukemaan kuusivuotiaana ja neulomaan kaksitoistavuotiaana, eli minulla on siitä kuutisen vuotta lyhyempi kokemushistoria? Vai onko se määrä? Olen varmasti jättänyt kesken useampia kirjoja kuin neuleita.)
Matkasimme äskettäin Balkanilla. Aloitin matkan alussa Nicolas Bouvierin The Way of the Worldin, siirryin Ljubljanasta ostettuun A Treasure of Slovenian Folkloreen, sitten Zagrebista pokkarina löytyneeseen Carlos Ruiz Zafónin The Prisoner of Heaveniin ja siitä Miljenko Jergovićin Sarajevo Marlboroon, jonka ostimme pienen kustantamon kirjakaupasta Bosniasta ja jonka luin saman tien alusta loppuun, päättäen sen jälkeen Ruiz Zafónin (matkan viimeisenä yönä hostellissa Dubrovnikissa). Paluumatkan luin luultavasti Finnairin lehteä, koska suurin osa kirjallisuudesta oli lähetetty postissa kotiin.
Tällä hetkellä minulla on kesken
- Jeffrey Eugenides: Marriage Plot
- Nicolas Bouvier: The Way of The World
- A Treasure of Slovenian Folklore
- Jaakko Hämeen-Anttila: Kalifien kirjastoissa
- Tuomas Martikainen ja Tuula Sakaranaho (toim.): Mitä muslimit tarkoittavat?
Bouvier kieltämättä kuittaa edelleen uteliaisuutta, mutta kaksi viimeistä saavat jäädäkin kesken ja palautua kirjastoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti