Kehykset

Elämän kehykset ovat siirtyneet. Huomasin sen tänään, kun yksi ystävä oli ostanut asunnon ja toinen ratkaissut tuhatvuotisen japaniaiheisen arvoituksen. Ensimmäinen reaktioni: olin kateellinen. Minäkin haluan asunnon! (Mutta sillä lailla että rahat vain tippuvat taivaasta, en lainarahalla.) Minäkin haluan ratkaista tuhatvuotisia japaniaiheisia arvoituksia! (Mutta en haluaisi elämäni mitenkään keskittyvän niihin, kun vähän vain vasemmalla kädellä huitaista siihen suuntaan, ja ne vain itsestään selviäisi.)

Minun viikon parhaat hetkeni ovat, kun nuori josta olen ollut hyvin huolestunut pääsi sosiaalitoimiston siipien suojaan, kun sofistikoitunutta kakkahuumoria viljelevä Asperger-lapsi testasi minuun rajansa ja huomasi ne turvallisiksi, ja kun löysin yhteyden hurmaavaan ADHD-poikaan naurun kautta. Olen ajatellut joogaa ja uutta joogamattokassia, jota olen ommellut Ghanasta tuliaisena saadusta kankaasta.

Joskus ajattelin, että minusta tulisi suuri. Ihmiset kuuntelisivat minua, tai lukisivat, ja kaikki ihailisivat älykkyyttäni. (Tai noin se varmaan ainakin suunnilleen meni.) Sitten luopuisin siitä kaikesta, erityisesti egostani, ja katoaisin vuorille meditoimaan, ja kun laskeutuisin olisin valaistunut ja istuttaisin puita ja auttaisin maailman köyhiä. Hah hah hah! Kuulkaa, ei minusta tule kuuluisaa ja suurta, eivätkä ihmiset kuuntele minua tai ihaile älykkyyttäni… Ja sehän sitä todellista egosta luopumista on. Mutta kuinka vaikeaa se onkaan!

Silti haluan vuorille meditoimaan ja pelastaa kaikki orvot.

Elämän kehykset ovat siirtyneet. Tuhatvuotiset mysteerit ja asunto ovat jääneet niiden ulkopuolelle.

Joinakin päivinä se tuntuu pieneltä.

Joinakin päivinä valo äkkiä valtaa maailman ja muistan, miksi teen, mitä teen. Tänään se oli tämä video.