Kaikki hienot väitöskirja-aiheeni

Nyt, kun olen todennäköisesti aloittamassa lapsi- ja perhetyön koulutusta, huvittaisikin äkkiä palata jo ennen alkamistaan keskeytyneen väitöskirjan ääreen. Sen keskeyttämisessä ennen alkamistaan oli ehdottomasti se hyvä puoli, etten ole sitoutunut mihinkään aiheeseen. Siksi voin noin kahden viikon välein vakaasti päättää jonkun uuden aiheen, joka on minusta äärettömän kiinnostava ainakin kaksi päivää, ja jonka kimppuun aion järkyttävällä päättäväisyydellä ryhtyä.

Noin niin kuin vaikka. No. Seuraavana arkipäivänä. Osa tutkimusaiheista sisältää myös pääaineenvaihdon ja/tai jo toisiin tehtäviin siirtyneen dosentin houkuttelun takaisin yliopistolle.

Olen vakaasti päättänyt tutkia ainakin seuraavia.

1. Sanataikuuden ilmeneminen japanilaisessa kulttuurissa ennen kirjoitusjärjestelmän omaksumista ja siirtyminen kirjoituksen myötä loitsimisesta estetiikkaan
   
   Tämä on aiheina yksi kestosuosikkejani ja siitä piti alunperin kirjoittaa gradukin. Se jäi, kun totesin tiedostoista löytyvän enemmän valmista materiaalia buddhalaisaiheeseen ja halusin yhden järkyttävän huonon luennon jälkeen yliopistosta äkkiä pois. Tämä kuuluu myös moniosaiseen "kielen ja maailmankuvan suhde" -aihesarjaan.
   
   Aiheen perustana on pitkälti oma teoriani kielen ja maailmankuvan suhteesta eri kieli-kulttuureissa ja ajatus, että monissa kulttuureissa on ennen kirjoitusjärjestelmän saapumista (ja osin sen jälkeen) vallinnut niin kutsuttuun sanataikuuteen perustuva ajattelu, joissa kieltä ja maailmaa ei ole eritelty toisistaan. Esimerkiksi japanissa ei ennen kirjoitusjärjestelmän käyttöönottoa erotettu sanaa ja asiaa: molempiin viitattiin sanalla koto. Toisaalta mm. erilaisten tabusanojen synty ja loitsut perustuvat ajatukselle, että asian lausuminen on itse asia, ja että ihmistä voimakkaampia ilmiöitä voidaan hallita järjestämällä sanat tai käyttämällä kieltä oikein. Maagisen ja mahtavan karhun oikeaa nimeä ei voinut Suomessa lausua, koska niin pidettiin karhu poissa; jos hylkeitä metsästäessa mainitsi hylkeen nimen, hylje kuuli ja tiesi paeta. (Ilmeisesti hylje on juuri se sana, joka sanottiin oikeaa nimeä vältellessä.) Japanissa kuolleille annetaan edelleen uusi nimi, jottei kuolleen henki tule häiritsemään eläviä.
   
   Samoihin aikoihin kun japanilainen ilmeisesti nais- ja samaanijohtoinen yhteiskunta muuttui mantereen vaikutuksesta mies- ja hallitsijajohtoiseksi ja yhteiskuntarakenteessa tehtiin huomattavia uudistuksia, Kiinasta omaksuttua kirjoitusjärjestelmää alettiin muokata japanin kieleen sopivaksi. Tämä tapahtui siinä ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen. Poliittiset johtajat alkoivat usein kääntyä henkiin liittyvissä asioissa mantereelta, pääosin Koreasta, saapuneiden pappien puoleen, jotka palvelivat vahvempia henkiä. Samaanittaret vetäytyivät kaupungeista metsiin. Vanha magia ja suhde ympäröivään luonto- ja henkimaailmaan, joka ennen oli hallinnut koko yhteisöä, säilytettiin estetiikassa. Tabusanat, taikasanat ja loitsut alkoivat taipua runouden välineiksi: entisistä taikasanoista tuli runoudessa ikään kuin vakiintuneita metaforia.
   
   Tämä aihe on minusta edelleen hullun kiinnostava. Nyt, kun yritän miettiä, miksen tutki sitä, voin antaa syyksi vain oman laiskuuteni opetella man'yōganaa, joskus vuoden 650 tienoilla kehitettyä kirjoitusjärjestelmää, jossa kiinalaisille merkeille oli annettu japanilaiset foneettiset lukutavat.
   
   Ja yleinen laiskuuteni. Se on melko iso syy.
   
   
2. Luonnon esittäminen luontodokumenteissa ja mitä se kertoo kulttuurista
   
   Tämä puolestaan kuuluu aihesarjaan "ihmisen ja luonnon omituinen suhde". Luonnon lakeja käytetään usein perusteluna monille ihmisen toimintatavoille – esimerkiksi tehotuotannolle ja libertarismille – mutta ne ovat perusteluna ongelmallisia, koska perustuvat usein enemmän ajatukseen luonnosta kuin siihen, mitä todella tapahtuu. Monissa luontodokumenteissa heijastetaankin enemmän sitä, miten ihminen näkee tai haluaa nähdä luonnon, kuin mitä luonnossa todella tapahtuu. Lisäksi ne usein luovat vääristynyttä kuvaa siitä, että samalla kun luontoa voi käyttää perusteluna omalle toiminnalleen, villinä kuvattu luonto edustaa nimenomaan ihmisen toiseutta.
   
   Usein luontodokumentteja katsellessani ihmettelen mm. aihevalintoja ja kertojan narratiivia. Huomattavan usein aiheina ovat saalistus ja parittelu. Luultavasti siksi, että gnun rauhaisa ruohon jäystäminen on todella tylsää katsottavaa. Esimerkiksi Ylen Avara luonto-sarjan dokkarit ovat usein melko unettavia, koska kukaan ei taistele oikein mistään. Karhupaviaanit vain ryntäilevät laskuveden aikaan etsimään hainmunia ja pilvet liikkuvat taivaalla. Tämä kertoo kuitenkin enemmän ihmisestä kuin luonnosta – ja suomalaisista kertoo jotakin se, että meillä luontoa katsellaan mielellään rauhaisana ja unettavana.
   
   Yksi aiheiden kestosuosikki on leijonanpentu, jonka takaruumiin gnu tai joku muu sorkkaeläin on liiskannut ja joka raahautuu mukana pelkkien etukäpäliensä avulla. Kertoja pääsee aina toteamaan jo ensi metreillä, että luonto on armoton, eikä leijonalauma odota haavoittunutta poikasta. Se osoittautuu epätodeksi: leijonalauma odottaa ja auttaa poikasta viimeiseen asti, kunnes niiden on syystä tai toisesta pakko pelastaa oma henkensä. Kertoja ei kuitenkaan korjaa väärää oletustaan.
   
   Sinänsä arvostamani brittidokumentaattori David Attenborough on saanut (syystä) kritiikkiä sukupuolittuneesta narratiivista. Esimerkiksi esitys, että hämähäkkiuros arvostaa naaraan neitsyyttä, kuuluu hieman kyseenalaiseen sarjaan. Toisaalta hän jaksaa usein esittää ihastuttavalla innolla jotain viihteelliseltä kannalta ajateltuna melko tylsää, kuten vaikka ristihämähäkin verkonkutomista, ja dokumenteissa näkyy silloin tällöin myös ihmisen elinpiiriä.
   
   Eurooppalaisiin dokumentteihin tottuneena järkytyn myös amerikkalaisten luontoaiheisten ohjelmien väkivaltaisuudesta, joissa luonto esitetään usein uhkana. "I Was Bitten" -sarjassa usein hieman typerät mutta mahdollisimman tavallisina esitetyt ihmiset kertovat, kuinka eläimet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa. (Täytyykö ärsyttää elefanttia! Nuija!)
   
   En ole vielä ehtinyt tutustua japanilaiseen luontodokumenttitarjontaan. En ole myöskään varma, millä tavoin aihetta kannattaisi lähestyä. Ennen kaikkea kai pitäisi katsoa, millaisia tilanteita dokumenteissa esitetään (jonkinlainen avaintilannejako olisi varmaan hyvä: saalistus, parittelu, ruokailu, kasvissyönti, lihansyönti, pesänrakennus, ihmisen elinpiirin esiintyminen jne.), kirjata tilanteiden narratiivia ja sitä kautta miten luonto esitetään ihmiselle. Minua kiinnostaisi kuitenkin verrata sitä johonkin konkreettiseen. Haluaisin jonkinlaisen aineiston, jonka kautta tutkia, kuinka luontovertauksia käytetään puheessa ja mitä asiaa niillä ajetaan. Pitäisiköhän tutkia esimerkiksi eri maiden libertarismia? Tai ihan vain ympäristökeskustelua?
   
   
3. Maailmankuvan periyttäminen kielitse
   
   Oh, mitä hienoja sanoja tuossa tiivistetyssä otsikossa onkaan! Ajatus on joka tapauksessa kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että emme omaksu kasvattajiemme maailmankuvaa ainoastaan sitä kautta, mitä he sanovat, vaan myös sitä kautta, millaista kieltä he käyttävät: sanavalintojen, lauserakenteiden, kohteliaisuusilmausten, kuvailevan onomatopoetian ym. kautta.
   
   Tämän tutkimuksen oli tarkoitus olla tapaustutkimus Japanissa Fukushiman katastrofin jälkeen ja kytkeytyä kasvatuspsykologiseen keskusteluun. Olisin halunnut tarkkailla nimenomaan japanilaista suhdetta ihmistä vahvempiin voimiin sen kautta, kuinka katastrofista puhutaan lapsille. Se on minusta edelleen kiinnostava aihe, mutta en usko, että jaksan tutkia sitä kuin korkeintaan joskus jonkin artikkelin verran.
   
   
   
4. Valaiden kommunikaatiojärjestelmät: onko vain ihmisellä kieli?
   
   Tämä taitaa olla aika haaveellinen aihe. Se antaisi minulle mahdollisuuden viettää paljon aikaa valaiden kanssa, mikä tietysti on sen tarkoituskin. Se perustuu myös ärsytykseen siitä, kuinka moni tutkija edelleen väittää, että ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta kehittynyt kieli. Ensinnäkin: miksi meidän pitäisi olla erillisiä muusta eläinkunnasta? Toiseksi: se, ettemme kunnolla ymmärrä kuin omaa kommunikaatiojärjestelmäämme, kertoo mielestäni enemmän meidän tyhmyydestämme kuin eläinten vähäisestä kielikyvystä. Lisäksi tutkimukset aiheesta painottuvat aina siihen, että toiselle eläimelle on yritetty opettaa meidän kieltämme (simpanssit, belugavalaat, harmaapapukaijat), mutta harvemmin siihen, että me olisimme yrittäneet oppia kenenkään toisen kieltä. Siksi olisi mukavaa osallistua valastutkimuksiin nimenomaan lingvistinä.
   
   
   
5. Peilisolut ja autismi: mitä autistien kielenkehityksestä voi päätellä ihmiskielen kehityksestä yleensä?
   
   Tästä aiheesta innostuin vuosi sitten ihmiskielen evoluutiota käsitelleellä kurssilla. Pidin silloin kurssiesitelmäni peilisolujen yhteydestä kielen syntyyn. (Peilisolut ovat se osa ihmistä, joka auttaa meitä matkimaan: autisteilla peilisolujärjestelmän oletetaan olevan häiriintynyt.) Koska työskentelin noihin aikojen autistien kanssa, huomasin ihmiskielen kehityksessä hassuja yhteyksiä autistien puheenkehitykseen.
   
   Ihmiskielen ajatellaan kehittyneen irrallisten symbolien käytöstä tavujen ja foneemien kehittymisen ja semanttisten suhteiden ilmaisemisen kautta jonkinlaiseen protokieleen, ja siitä hierarkisten fraasisuhteiden kautta nykyisen kaltaiseen kieleen. Kahden viimeisen osan välissä olisivat kehittyneet muun muassa taivutusjärjestelmät, abstraktimmat semanttisen suhteiden koodaajat ja kieliopilliset suhteet. Kuulostaako hankalalta? Laajempi ja huomattavasti parempi selvitys löytyy Ray Jackendoffin artikkelista "Possible Stages in the Evolution of Language Capacity", kaavio aiheesta sivulla 2.
   
   Joka tapauksessa kantava ajatukseni ja suuri huomioni oli, että jos tuntemani vakavasti autistiset lapset pantaisiin riviin kielikyvyn mukaan, he muodostaisivat melko lailla samankaltaisen jatkumon kuin kuvataan yllä olevan kaltaisissa teorioissa kielen kehityksestä. Tiedä sitten, kuinka paljon tällainen tutkimus tukisi kuitenkaan noita teorioita tai toisi niihin edes uutta näkökulmaa. Lisäksi minulta puuttuu valtavasti neurologista tuntemusta, jota tällaiseen tutkimukseen tarvittaisiin.
   
   Pakko kertoa myös kurssilla opittu ilahduttava trivia: Max Planck-instituutin geenitutkimusosasto on osoittanut, että pian Afrikasta muutettuaan homo sapiens sapiens on pariutunut homo sapiens neanderthaliensin kanssa, ja siksi meissä kaikissa on vähän neanderthalilaista. Kaikissa, paitsi puhtaasti afrikkalaisissa. He ovat aitoja homo sapienseja.

No, ehkä kirjoitan väitöskirjan sitten, kun laitokselle tulee uusi professori? Aika hyvä aikaraja. Ehtinen keksiä siihen mennessä muutaman aiheen lisää. Mutta yksi on varmaa: buddhalaisuuden tutkimukseen olen kyllästynyt lopullisesti. Tässä joka tapauksessa japaninmakakilinkki.