Introverttihomssun tunnustuksia

Oli kai odotettavaa, että kun taloudessa vietetään päällekkäin kahta vegaanikuuta ja yhtä mielipiteetöntä tammikuuta, joku niistä katkeaa ennenaikaisesti. Tamilikasvisruokakirjan ansiosta se ei ollut kumpikaan vegaanikuu. Mies selvisi kyllä Abu-Hanna-kohusta, muttei enää maidon hinnan noususta.

Ja minä aloitin koulutuksen. Minusta tulee lastenohjaaja. Koulutus on aikuiskoulutusta ja siinä "halutaan hyödyntää jo olemassa oleva osaaminen ja tieto". Käytännössä se tarkoittaa aivan hirveää määrää keskustelua. Se on hyvä. Ja hienoa. En kestäisikään enää yhtään tutkintoa, jossa asioita opetellaan ulkoa kirjasta. Mutta sellaisessa räjähtää helposti pienen introverttihomssun pää.

Kun joillekin tuntuu olevan luontevaa ja nautinnollistakin keskustella päivät pitkät, tutustua ja jakaa loputtomia tarinoita omasta elämästä, minun on vaikea pysyä hiljaa, kun mieleen tulee hyvä likipitäen aiheeseen liittyvä gorilla-aiheinen anekdootti. Ja pian alan kaivata takaisin turvalliseen pesäkolooni.

Lastenohjaajan ammattitaitoon kuuluu jatkuva itsetutkailu. Joinakin päivinä siitä puhutaan niin paljon, että unohdan, mitä oikein oikeasti olen opiskelemassa. Samalla se on aiheuttanut, että olen kyllästynyt itseeni. Olen kyllästynyt niihin persoonallisuuden ja identiteetin piirteisiin, joita jatkuvasti kannan mukanani. "Onko millään oikeastaan niin väliä?" ajattelen, ja ihan positiivisella tavalla. Eikö olisi paljon helpompaa vain päästää irti? Iltaisin itseyden palat alkavat tuntua ylimääräiseltä painolastilta, joltain joka estää minua tanssimasta kepeästi kumisaappaissa kuin mymmeli. Sängyssä maatessa päästän irti palasistani ja annan niiden leijailla kohti kattoa. Ennen nukahtamista tunnen joskus oloni delfiiniksi tai näen läpikuultavia asioita, maailman kuin se olisi lasia.

En halua vain mielipiteetöntä tammikuuta. Äkkiä haluan mielipiteettömän elämän. En jaksa olla mieltä suomalaisesta rasismista tai Paolo Coelhon romaanien kuvakielestä. Haluan vain olla. Ja ehkä kuvitella olevani silkkiperhonen niin kuin koko maailma olisi minussa.

Niin, ja yksi juttu. Olen alkanut taas piirtää.

Vuodenvaihteen muistelo

Jo monta vuotta on tuntunut, että vuodenvaihteessa on mukavampaa pysähtyä katselemaan taaksepäin kuin räjäytellä raketteja (tai tajuntaa) ja ennustaa tulevaisuutta. Tasan vuosi sitten vietin uudenvuoden pesemällä kerrankin rauhassa pyykkiä varmana, että saisin pyykkituvan aivan itselleni. Muistan työkaverin ilmeen, kun tämä kysyi uudenvuodenviettosuunnitelmia, ja melko innostuneena kerroin, kuinka koko pyykkitupa on kerrankin minun.

Tänä vuonna olen Tallinnassa, paossa niitä asioita, joita kotona kuitenkin tulee aina tehtyä, mutta en paossa muistojani, tai itseäni. Täysikuu sattui juuri ennen uutta vuotta ja aamulla herätessäni katsoin puunoksien lehdettömiä varjokuvia vastapäisen rakennuksen seinässä ja tunsin olevani suruvaippa: ei, koska olisin ollut surullinen, vaan koska oloni suostui asettumaan vain suuriksi, hennoiksi ja mustiksi siiviksi, joiden keskellä on pehmeän karvainen ruumis. Mies valitti nukkuneensa huonosti, koska olin puhunut illalla kummituksista: appivanhempien Tallinnan asunnossa, jossa yövymme, oli neuvostoaikana ilotalo, ja edellisenä yönä oven edessä oli seissyt surullinen kummitus kuin odottaen, että joku, jota hän odotti, tulisi sisään.

Tänään ulkona on lämmintä, pakkasen ja suojan vaihtelu on tehnyt kaduista jäätasankoja, liukastelin niitä pitkin postiin lähettämään lapasia ja tulin raitiovaunulla takaisin. Pelaamme Mondoa.

Tämä on samanlainen uudenvuodenmuistelo, jonka täytin viime vuonnakin.

Muistelo

Kymmenen vuotta sitten

1. olin toista vuotta yliopistossa ja niin väsynyt, että joskus piti sulkea silmät kävellessä.
2. asuin yksiössä Stenbäckinkadulla. Ikkunani alla oli vaahtera, jonka lehdet huurtuivat syksyllä.
3. kuvittelin ystävän kanssa Kirjailijanpuiston puiden lehdissä kahlatessa, että ne olivat banaanipuita.


Viisi vuotta sitten 

1. olin vasta palannut Aasiasta enkä aivan paikantanut itseäni Helsinkiin.
2. asuin Hietalahdenrannassa vastapäätä maalattavana olevia risteilyaluksia. Meren heijastus välkehti lattialaudoissa.
3. menin lähes joka ilta yhdeksän aikaan nukkumaan.


Kolme vuotta sitten

1. oli karmiva vuosi. Naudan vuosi. Huh. Paljon järisyttäviä, mullipäisiä päätöksiä. En halua sanoa siitä muuta.


Vuosi sitten

1. kävin pitkällä kävelylle Paloheinän metsässä ja lehtikuuset hohtivat kultaisina taivasta vasten.
2. vietin paljon aikaa autistien kanssa ja totesin, ettei jatko-opiskelustani tule yhtään mitään.
3. neuloin lahjaksi punaisen huopavanttuut, joihin neulahuovutin Totoron; omassa joululahjapaketissani luki paksulla tussilla maalarinteippiin kirjoitettuna KULTAVALAS.


Tänä vuonna olen

1. mennyt naimisiin.
2. ihastunut tihkuisen usvaiseen Ljubljanaan.
3. irtautunut lopulta pitkästä ongelmavyyhdestä hakemalla ja pääsemällä lastenohjaajakoulutukseen.

Viime päivinä olen

1. kävellyt ympäri Tallinnaa vuoroin sohjossa, vuoroin liukuen.
2. lukenut Ferdynand Ossendowskin seikkailumuistelmaa Beasts, Men and Gods ja kaivannut Siperiaan.
3. ollut jotenkin kevyt ja ilmava.


Tänään olen

1. tuijottanut ulos ikkunasta väsyneenä ja puolipukeissa, epävarmana siitä kannattaako sittenkään lähteä postiin.
2. arvuututtanut kyllästyneitä matkatovereita eläinkorteilla.
3. juonut huomattavia määriä yrttiteetä.


Lähitulevaisuudessa aion

1. ommella paljon vaatteita ja oppia tekemään tilkkutöitä.
2. kirjoittaa ylös, mitä aivan oikeasti haluaisin antaa kaikille maailman lapsille mahdollisuuden oppia.
3. huovuttaa eläimiä.

Kerran asuin Japanissa: temppeli

Kerran asuin Japanissa. Valokuvakokoelmani tuolta ajalta ovat sekavia, täynnä pieniä tavallaan merkityksettömiä otoksia asioista, jotka ovat kiinnittäneet huomioni, lukemattomia kuvia kivistä tai lehdistä, negatiiveja joihin en jaksa käydä käsiksi. Ehkä niin on, koska merkityksellisimpiä asioita on vaikein kuvata? Vuoden vaihto-opiskelun jälkeen asuin puoli vuotta zen-temppelissä maaseudulla. Siirryin sinne oikeastaan astettain: toukokuusta alkaen lintsasin säännöllisesti koulusta käydäkseni temppelissä. Elokuussa kävin Suomessa ja jätin kameran kotiin. En tiedä, kuinka olisin muutenkaan todella voinut kuvata tuntikausien meditaatiota liikkumatta, paksua syyssumua joka täytti temppelin laakson aamuisin ja hälveni aina ennen kahtatoista, sammalpuutarhan kitkemistä aikaisin aamulla tai pilviä, jotka eksyivät kukkuloilta laaksoon.

Once I lived in Japan. My photo collection from that time is disorganized, full of small and apparently meaningless shots of things that have drawn my attention, countless pictures of stones or leaves, negatives I don't feel looking through. Maybe it is so, because the most meaningful things are the most difficult to catch? After a year of exchange studies I lived a half year in a Zen temple on the countryside. I moved in their gradually, skipping classes to visit the temple from May onwards. In August I visited Finland, leaving my camera behind. I don't think I could have, anyways, shot hours of meditation without moving even my toes, the thick autumn fog that filled the valley of the temple in mornings and disappeared before twelve, weeding the moss garden early in the morning or clouds losing their way, descending from hills to the valley.

Meditaatio- ja sutrasalia imuroidaan. Muista se tuntui olevan tavanomaista,
mutta minua ei koskaan lakannut huvittamasta, että joku vain vei imurin
tuohon muuten pyhään tilaan ja nosti ja siirsi kaikkea imuroidakseen niiden
alta ja päältä niin kuin tavallisessa olohuoneessa. 
Meditation and sutra hall getting vacuumed. While everyone else seemed
to think that vacuuming a sutra hall as nothing, it never stopped amusing
me that someone would just take a vacuum to this otherwise holy space,
lift and drag everything, like a common living-room.

Toukokuussa pienet sammakonpoikaset täyttivät puutarhan, kiiveten
puihin ja kaikkialle mihin pääsivät. 
On May, tiny frogs filled the grounds, climbing
on trees and everywhere they could.

Riisipeltoja ja tie temppelin vierasmajaan.
Riisipellossa näkyy pilven heijastus. 
Rice fields and the way to the guest house of the temple.
A cloud's reflection shows on the surface of a rice pad.

Kerran asuin Japanissa: nauta Kiinanmereltä

Äiti osti skannerin. Hukuin valokuviin ja negatiiveihin, muistoihin. Ensimmäiseksi käsiin sattui useita kuvia okinawalaisesta nautaeläimestä.

Mom bought a scanner. I drowned in photos and negatives, memories. First several pictures of an Okinawan cow.

Kirjolapastelua

Eräänä päivänä miettiessäni, mitä voisi neuloa seuraksi miehen Sarajevosta raahatulle paksunkarhealle villapalttoolle, törmäsin tähän blogiin ja ihastuin saman tien kirjoneuleisiin, joista en aiemmin erityisesti ollut välittänyt. Ja viimeistään tämä robottineule lumosi täysin.

En ole päässyt vielä ihan noin pitkälle. Tässä nyt kuitenkin kahdet lapaset.

Näiden kuvio on tosi yksinkertainen, mutta halusin käyttää niihin joskus
ostetut liukuvärjätyt langat. Varsinkin, kun kyseessä on Novitan Puro-lanka,
jonka värivalikoima näköjään vaihtuu niin, että aikanaan ostettua väriä
ei saa enää myöhemmin, vaan ainoastaan jotain kummia oksennettua
vesiväripalettia muistuttavia toistensa kanssa samannäköisiä "värejä".
Harmaa on hahtuvalankaa eli unelmapehmoista.

Samat tumput kädessä. Ison näköinen resori menee hyvin käsivarren
ympärille. Resorin pituus on 12 cm, ja itse tumput ovat pienikätiselle,
kädenympärys max. 18 cm rystysten kohdalta mitattuna (jolloin aika tiukat).

Näitä lapasia on jo käytetty, niin kuin huopumisesta näkyy. Kuvio
on itse suunniteltu, kämmenpuolesta ei tullut erityisen kiva.
Erityisesti tykkään kuitenkin noista resoreista.

Ja tässä vielä miltä näyttävät kädessä. Harmaa lanka on Novitan Huopasta,
oranssi Karnaluksista ostettua tosi kierteistä merinoa.

Kirjaskorpioni!

Näin eilen ensimmäistä kertaa koskaan kirjaskorpionin! Kirjaskorpionin! Olen haaveillut kirjaskorpionin näkemisestä siitä asti, kun luin ensi kerran Anto Leikolan pakinakokoelman Otuksia ja itikoita. Siksi tiesin heti, kun mies ihmetteli, mikä tuo kummallinen ötökkä pitkine sarvineen on, että se on kirjaskorpioni, ja ne sarvet ovat sen sakset. Ja että kirjaskorpionia ei missään nimessä kannata tappaa, koska se syö pois ne ötökät, jotka saattavat aiheuttaa ihmiselle haittaa. Kirjoillamme ja kodillamme on siis oma suojelusskorpioni!

Kirjaskorpioni kuuluu valeskorpioneihin, jotka ovat jostakin hämähäkkien ja skorpionien väliltä. Ne eivät pure ihmisiä, mutta liuottavat kyllä punkit, pölytäit ja muut inhat ötökät saksistaan valuvalla myrkyllä. Jos niitä on kotona paljon, se tarkoittaa kuitenkin, että niillä on paljon ruokaa – ja silloin kannattaa tarkastaa talon ilmastointi. Niin kuin Ylekin kertoo.

Kirjaskorpioni-innossani eksyin keskustelupalstalle, jossa yhdessä päiviteltiin, kuinka ällöttävä elukka on kyseessä ja kuinka siitä pitää päästä heti eroon. Miksi kukaan haluaisi eroon ötökästä, joka syö tuholaisia? Hermostuin taas pahanpäiväisesti siitä, kuinka kaikki itselle vieras halutaan heti tappaa tutustumatta siihen lainkaan. Viimeviikkoinen päätökseni irtautua ihmiskunnasta, kasvattaa häntä ja liittyä johonkin älykkäämpään apinalajiin sai taas lisää vakautta. (Päätös lähti sarvikuonoista.)

Tämä ja muita kauniita kirjaskorpionikuvia löytyy täältä.

Kauhean mukavaa

Koneelle oli unohtunut Viron kuvia. Niissä ei ole mitään kovin ihmeellistä, mutta kylläkin asioita, jotka ovat minusta melko mukavia.

Von Ungern-Sternbergien suvun yhden höyrähtäneen jäsenen rakastetulleen
rakentaman kartanon jäämät. Takana on neuvostoaikainen lentokenttä.

Joutilas piha Haapsalussa. Se on minusta mukava, koska
Helsingissä ei enää ole joutilaita pihoja, ei joutilaita viheralueita,
ei mitään joutilasta. Virossa tuntuu usein siltä, että kaupungissakin
voi hengittää, kun kaikki ei ole niin suunniteltua ja rakennettua.

Haapsalun rautatieasema. Hieno, eikö?
Tämä kuva on tässä ennen kaikkea isin takia.

Soma intialainen kahvila Kuressaaressa.

Kaalin kraaterijärvi Saaremaalla.

Lampaat tulevat Rasmuksen luo.

 

 

Kuva on otettu majapaikasta Kuressaaresta. Mylly on viroksi veski, ja siitä
nimi Veskimaja hoov. Huone oli piharakennuksessa suloisella pihalla, omistaja
oli tehokas nainen, joka piti myös muutaman korttelin päässä luomukahvilaa.

Matkustimme Tallinnasta Hiiumaalle, sieltä Saaremaalle ja sieltä takaisin
Tallinnaan: matkaan mahtui kolme lauttaa. Viimeisessä kukaan ei jaksanut
edes nousta autosta. Automatkassa on minusta jotain kauhean mukavaa
– ehkä se, kuinka autosta matkan aikana muodostuu matkaseurueen oma pesä.