04 huhtikuuta 2013

Suru, mutta oravien pidot

Usein tuntuu, että juuri silloin kun on oikein surullinen tai tuntee mielensä heiveröiseksi, joku haistaa sen jo kaukaa ja iskee saaliiseen. Sitten sitä tuntuu horjuvan sisältä niin että melkein kaatuu. Eikä jaksa kuin nukkua.

Onneksi voi mennä viikoksi valoisaan asuntoon Tallinnaan ja miettiä, onko se mitä juuri nyt tekee varmasti se kaikkein oikein juttu. Tai oikeimmalla tavalla.

Päivässä on hyvää metsä, ja se kun löysin metsäpuron jääholvin ja oravien juhlanpidon jäljet, ja valonläikkiä. Puhelimen kamera on huono, mutta kuvat ilahduttavat mua silti.






p.s. Oravien turkki on jo melkein ruskea.

03 huhtikuuta 2013

Joki


Asuin viime keväänä lähellä Vantaanjokea ja päätin, että otan kuvan samasta kohdasta joka kerran kun kävelen joen yli. Joko en kävellyt joen yli kovinkaan montaa kertaa tai sitten vain en ottanut kuvaa. Oikeasti ensimmäinen syy on aika todennäköinen. Huhtikuun lopussa näytti ihan syksyltä.


12.3.2012

15.4.2012
21.4.2012
22.4.2012
20.5.2012

29 maaliskuuta 2013

Kontiaisia, kontiaisia!

Suuri ilahdutus, kun löysin viime syksynä kirjoittamani kontiaislorunpätkän. Se jatkui mielessäni vaikka kuinka pitkälti, mutta en koskaan saanut kirjoitettua sitä ylös... Harmi. Kuvasta ei ehkä saa kovin hyvin selvää, mutta se kuuluu näin:


Kontiainen, kontiainen,
minne sinä menet?
Menen maata möyrimään,
multakasaan pyörimään,
syömään kelpo hyönteisen,
vaikka koppakuoriaisen.





27 maaliskuuta 2013

Kissakaipuu. Missing the cats.

Minun on ikävä kissoja. Omia öisin konsertoivia ja kuuroja kissoja, leikkisiä ja introvertteja hoitokissoja. Tässä jälkimmäisiä meidän putkiremonttievakosta.

I miss cats. The ones at home that sing at nights or are deaf, and playful and introverted cats we took care of while evacuated from the pipe renovation. These are the latter.


 
 

24 maaliskuuta 2013

Pääsiäismarkkinaherkkuja. Easter fair delicasies.

Olin tänään mansikkaystävän kanssa myymässä herkkuja Metsänkylän pääsiäismarkkinoilla.

Today I helped a strawberry friend to sell delicasies at the Metsänkylä Easter fair.











20 maaliskuuta 2013

Suru, kaipaus




Suru tuntuu vedeltä. Se tuntuu siltä kuin koko keskivartalo olisi painavaa, tummaa vettä ja jäsenet olisivat muuttumassa ilmaksi, niin keveät ettei niitä enää tunne. Se tuntuu siltä kuin olisi perhonen, kuin keveiden siipienkärkien pitäisi nostaa ilmaan se kaikki sininen vesi ja todellisuus olisi muuttunut liian kirkkaaksi, kuin sitä tulvisi kerralla aivan liikaa sydämeen.

Kummienoni hautajaiset ovat ylihuomenna ja haluaisin lukea siellä Uuno Kailaan Kaipauksen, vaikka luultavasti olen niin itkuinen, etten lue mitään.


Kaipaus

Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun aurinko on painumassa mereen.
Ah, aavain rauhan sanomattoman
ken sävelissä valais kuumaan vereen.

Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin.
Niin olen sairas. Sydän ikävöi
nyt pilvien ja iltaruskon häihin.

Tän' iltana ken mulle soittelis
ja laulais mulle laulun ikävästä.
Oi, että kimmeltävin siivin vois
kuin muuttolintu lentää elämästä!

16 maaliskuuta 2013

Kummienoni




On maaliskuu. Kummienoni on ollut kuollut nyt kaksi viikkoa. Hän kuoli äkillisesti, yllättäen, ilman että kukaan olisi ehtinyt varautua. Eilen, kun siirsin osoitteita vanhasta kirjasesta uuteen, tuijotin pitkään hänen nimeään enkä suostunut uskomaan, ettei sitä enää tarvitse kopioida.

Enoni oli yksineläjä: hän katseli lintuja, tarkkaili luontoa, luki runoja ja romaaneita ja poltti piippua. Hänellä oli tapana siteerata Eino Leinoa ja Vänrikki Stoolin tarinoita, ulkoa, tietenkin, ja minulla oli hänen vanha latinankirjansa, kun luin yliopistossa latinaa. Hän oli hieman äreä vanhapoika, mutta ei koskaan minulle, ja jos olikin, ärisin takaisin.

On maaliskuu, mutta hänen kuolemastaan asti mielessäni on ollut heinäkuu. Tunkkaisen kuuma heinäkuu, ruohon, järven ja heilimöinnin tuoksuinen heinäkuu, lintujen ja heinäsirkkojen sirkutuksen ja sirityksen täytteinen heinäkuu. Sellainen kuin sinä kesäpäivänä, kun keräsimme yhdessä apilankukkia läheiseltä pellolta ja puhuimme linnuista ja runoudesta.

Kerran enoni oli hoitamassa minua, kun olin seitsemänvuotias, ja olin juuri päättänyt opetella kirjoittamaan juuri saamaani WWF:n punaiseen päiväkirjaan, jossa oli lukko. Huoneessani oli tuuletusaukko viereiseen huoneeseen, ja hän nousi siellä tuolille ja kurkisti aukosta aikeenaan huvittaa minua, mutta juuri silloin kirjoitin Salaiseen Päiväkirjaani ‒ mitäköhän huippusalaista lienee ollut ‒ ja aloin itkeä. Muistan tuolin paukahduksen lattiaa vasten kun hän ryntäsi lohduttamaan minua.

Muistan paljon muutakin. Kuten kesäpäivän, kun olin kuusitoista, ja sanoin enolleni: "Anna mulle jotain lukemista, mulla ei ole mitään lukemista." Hän katosi huoneeseensa ‒ salaiseen huoneeseensa, jonne lapset eivät olleet tervetulleita ja jossa olen käynyt vain kerran ‒ ja toi minulle James Clavellin Shogunin, joka ei ehkä ole hyvä historiallinen teos, mutta jonka innoittamana yhtä kaikki hain yliopistoon lukemaan Japanin-tutkimusta, päädyin asumaan temppeleihin ympäri Aasiaa ja tapasin lopulta nykyisen mieheni (jota enoni ei koskaan ehtinyt tavata).

Nostimme enolleni maljan, kuuntelimme juutalaista musiikkia, jota kuunnellaan kun muistellaan vainajia, ja minä kerroin tarinoita. Muistan enoni äänen ja ääneen niin usein kuultaneen epäilyn.

Isäni on jo tyhjentänyt enoni huoneen ja kantanut hänen kirjansa laatikoissa tupaan, niin että ensi viikolla, kun menen järjestämään ne kirjat, en enää astu siihen ummehtuneeseen pyhättöön, johon lapset eivät saaneet mennä, kirjojen ympäröimään huoneeseen. Se painuu samaan muistojen unensekaiseen pyörteeseen, joka tuntuu näinä päivinä imaisevan syövereihinsä.