Ryhävalaiden tärkeys ja vanhoillismuumilainen kasvatus

Olen jo monta viikkoa ajatellut, että haluaisin kirjoittaa muistiin Tärkeitä Tavoitteita. Sellainen olisi noin niin kuin esimerkiksi vanhoillismuumilaisen lastentarhan perustaminen (tai vaihtoehtoisesti vanhoillismuumilaisen kasvatusmenetelmän kaavoitus). Ja pitkän tähtäimen Tärkeä Tavoite olisi tietenkin vanhoillismuumilaisen orpokodin perustaminen jonnekin Aasiaan.

Tänään kävin lapsi- ja perhetyön perustutkintokoulutuksen haastattelussa. Etukäteen en oikein osannut sanoa, mikä siinä niin epäilytti, vaikka vatvoin viikkokausia haluanko itse asiassa koko koulutukseen. Haastattelun jälkeen – kun olin ensi kertaa elämässäni virallisessa haastattelussa julistanut olevani vanhoillismuumilainen kasvattaja! – tajusin, että minua pelottivat kaikki ne kasvatusmaailman vilijonkat.

Mutta se ei ole vilijonkkakoulutus. Se on muumitalokoulutus. Ja minä haluan sinne.

Vanhoillismuumilaisen kasvattajan kosto. Ensin opetin lapset ottamaan
vastuun omasta olostaan ja käytöksestään antamalla vapautta, sitten
piirsin rangaistushäpeätaulukkoon ryhävalaan. Jos haluaa etsiä symboliikkaa,
voi miettiä, miten ihmeessä unohdin piirtää ryhävalaalle ryhät.
(Nimet on sutattu salassapitosyistä.)

Joskus tuntuu, että pitäisi myös muistuttaa itseään joistakin muistakin asioista kuin tavoitteista. Mutta se on välillä vaikeaa. Tuntuu pikemminkin, että maailma muistuttaa niistä tavallaan ja sitten kun on aika.

Työskentelin vapaaehtoisena kambodzalaisessa orpokodissa keväällä 2007. Ei ole epäilystäkään, etteikö Kambodza olisi jäänyt minuun syvään kiinni. Syvään on myös tarttunut yksi lyhyt sananvaihto. Toukokuussa meitä kouluttamaan tuli kaksi ihanaa fysioterapeutitarta, toinen Singaporesta ja toinen Hong Kongista. Kävimme heidän kanssaan tuliaisostoksilla, ja minä ostin syvänkeltaisen olkalaukun. Seuraavana päivänä sanoin toiselle, että keltaisen laukun kantaminen on kuin kantaisi aurinkoa mukanaan. Nainen vastasi: "Sinähän kannat aina aurinkoa mukanasi!" Nykyisessä työssäni, iltapäiväkerhon ohjaajana, on ensimmäistä kertaa Kambodzasta lähdettyäni se sama aurinko alkanut paistaa sisälläni.

Joidenkin päivien paras hetki on se, kun ujo tyttö uskaltaa tasapainotella aidan päällä ilman tukea. Ja sitten on onnellisia asioita, joita on syytä muistaa ihan vain, koska ne ovat onnellisia. Ehkä niistä pitäisikin muistuttaa itseään. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Tässä muutama.

Isovelilintu oli käynyt töissä ollessani rakentamassa pesän
meidän sohvalle. Siinä oli saksan-, pekaani- ja brasilianpähkinöitä,
kinuaa, hirssiä, klementiinejä, vihreää chaita,
inkiväärisitruunasuklaata ja Usagi Yojimbo.

Kissani Ludvig täyttää seuraavaksi yhdeksäntoista. Jos täyttää.
Mutta ei se ainakaan osoita mitään merkkejä siitä, etteikö täyttäisi.
Se on aina rakastanut kirjoja. Kirjastokissa.

Kaksi kontiaista ja ryhävalas. Ryhävalas on surkea, koska ryhävalaiden
suut ovat aina surkeassa asennossa. Tämän kuvan piirtämisen jälkeen
olen alkanut huijata ja piirtää suihin ylimääräisen mutkan ylöspäin.

Ystävän lapsilla on nukketalo, jossa asuu valtavapäisiä eläimiä.
Jouluksi valtavapäiset eläimet saavat kotiinsa lisää rekvisiittaa,
niin kuin muun muassa kurpitsan. Lempimehun purkki on saman
värinen. Ja neulahuovutus on lempiasia.