Näytetään tekstit, joissa on tunniste uni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uni. Näytä kaikki tekstit

30 tammikuuta 2014

29 lokakuuta 2013

Viikonloppupäiväkirja. Weekend diary.

Perjantai
Näen unia, jotka voisivat olla Calvinon kirjoittamia (tai ehkä myös Studio Ghiblin animaatioista): kaupunkeja täynnä myrskyäviä kanaaleita, halkeilevia keltakivisiä muureja, kaikkialle leviäviä sydänpuita. En oikeastaan koskaan näe unta arkisista asioista tai käy tutuissa paikoissa; jos uskonkin olevani vaikka mummolan pihalla, tajuan herättyäni, ettei mummolassa ole hautausmaata tai karviaislabyrinttia. Päivän ajan palaan unien jälkiutuun, kuin äkkiä pieni määrä maagista savua laskeutuisi päiväkodin eteiseen tai bussiin.

Haluan sanoa myös: katsoessani muiden parisuhteita tiesin aina, etten koskaan vaihtaisi omaa elämääni yhteenkään niistä. Seison mieluummin yksin kalliolla saarella keskellä Baikal-järveä, istun junissa ja laivoissa ja lentokoneissa kirjojen kanssa, lakaisen lehtiä temppeleissä, imen itseeni luumunkukkien koko kauneuden.
Joskus kun mies kaivaa esiin pinon laskuja ja laskee, paljonko ensi viikolla saapuvasta palkasta jää rahaa ruokaan, katson häntä epäuskoisena ja tunnen kuinka todellinen minä irtoaa jonnekin kattoon. Hetken ajan olen varma, ettei tämä avioliitto voi toimia; päälleni kasaantuvat huolet, joita en itse kotiini toisi. Sitten lähdemme uimaan, mutta uimisen sijaan päädymmekin laskemaan vesiliukumäestä imitoiden Angry Birdsejä. (Vaikeinta on olla valkoinen lintu, hauskinta bumerangilintu.) Jäämme katsomaan vesipalloa. Kotona paistan falafelejä ja syömme niitä tahinin kanssa. Kissa kiertyy onnesta kerälle enkä muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.

Lauantai
Olen melkein koko päivän yksin ja kirjoitan. En romaania, vaikka se kiehuu mieleni pohjassa. Kirjoitan väitöskirjan kommentoitua sisällysluetteloa ja apurahahakemuksen toteuttamissuunnitelmaa. Taon Angry Birdsejä, niin kuin aina kirjoittaessani virallisia asioita. Jos olen oikein epätoivoinen, pelaan muitakin pelejä. Joogavenytykset siirtävät niskasäryn päähän. Illalla käyn taas uimassa.

Sunnuntai
Viiden vuoden Kysymyksiä&vastauksia päiväkirja kysyy, milloin tein viimeksi jotakin hullua. Miten niin hullua? Teen luultavasti hulluja asioita koko ajan, mutta olisin ehkä vähän surullinen, jos ajattelisin ne hulluiksi. Käymme kirjamessuilla, kahmimme Basamin alennushyllyistä euron kirjoja ja ostaisimme palan metsää, mutta sitä ei voi ostaa kortilla. Ilahdun, kun tapaan ystävän miehen, jolla on oma kustantamo. Sieltä menemme bussilla Haartmanin hammaspäivystykseen. Olimme siellä myös tasan viikko sitten, ja mies ehdottaa, että kannattaisi varata valmiiksi aika ensi viikolle. Olen melkein pettynyt, kun päivystysjono on niin lyhyt, koska en ehdi kuin lukea Ikimetsäsäätiön esitteen ja kirjoittaa kaksi korttia, vaikka kirjoja olisi ollut vaikka kuinka monta. Ostamme M-marketista viisi pakettia teetä. Kotona teen palak tofua ja siemenleipää ja alan suunnitella matkaopasta muinaiseen Japaniin.




Friday
I have dreams that could be written by Calvino (or perhaps from Studio Ghibli animations): cities full of stormy canals, cracking walls of yellow stone, heart trees spreading everywhere. I almost never have dreams of mundane things or visit familiar places; if I believe to be for example at grandma's yard, when waking up I realize there's no cemetery or gooseberry maze there. During the day I return to the hazy traces of the dreams, like a tiny bit of magical smoke had suddenly descended to the front room of the kindergarten, or a bus.

I also want to mention: while looking at other people's marriages and relationships, I always knew I would never change my life to theirs. I would rather stand alone on a rocky island in the middle of lake Baikal, surround myself with books in trains and ferries and planes, sweep fallen leaves in temples, breath in the whole beauty of plum flowers. Sometimes, when my husband piles up all his bills in front of him and counts how much money we have for food, I look at him incredulously, feeling the real me floating somewhere on the ceiling. For a moment I'm sure this marriage can't last; worries I would never bring home heap up on me. Then we go swimming, but instead of swimming we glide on the water slide imitating Angry Birds. (It's most difficult to be the white bird and most fun to be the boumerang bird.) We stay to watch water polo. At home I prepare falafels and we eat them with tahini. Ludvig curls up happily and I can't remember the last time I had such fun.

Saturday
I spend most of the day alone, writing. Not my novel, although it's boiling in the back of my mind. I write the commented table of contests for my dissertation thesis and the schedule I'm going to carry it out for a grand application. I hammer Angry Birds like I always do when writing official documents.If I get really desperate, I play other games. Yoga stretches transfer neckache to headache. At night I go swimming again.

Sunday
The five years' Questions&Answers diary asks me the last time I did something goofy. What do they mean by goofy? I probably do goofy things all the time, but honestly, I'd be abit sad if I found things I do goofy. We visit a book fair, hoarding 1€ books from Basam Books' shelves, wanting to buy a plot of forest but that cannot be done by credit card. I'm delighted to meet a friend's boyfriend with his own publishing house. We continue to Haartman hospital's tooth emergency. We were there a week ago and my husband suggest we'd already book a time for next week. I'm almost disappointed for the line proceeding so fast, as I only have time to read the brochure of the forest foundation and write two postcards, although we would have had a big pile of books. We buy five packets of tea from M-market. At home I make palak tofu and seed bread and I start sketching a travel guide to ancient Japan.

19 elokuuta 2013

Maailman äärettömyys. The infinity of the world.

Kävin muutama viikko sitten Iittalassa Hunaja-aitassa, jonka serkkuni on muuttanut suloiseksi Hyvän olon aitaksi. Karhuksi puettu serkuntyttöni teki kanssani pihalla naurujoogaa ja kerroin tarinoita äitinsä ja minun yhteisestä lapsuudesta.

Sen jälkeen serkut ovat tulleet jatkuvasti uniini, kuin muistuttaen jostakin kadonneesta. Yhtenä yönä kaivoimme yhdessä mummolan pihamaata ja löysimme karvaisia, kullanhohtoisia karhuretikoita. Viime yönä menimme uimaan Äimäjärvelle, jota ympäröivät salaperäiset kalliot ja luolat, ja joka muuttui äkkiä loputtomaksi uima-altaiden sokkeloksi.

Meillä oli hieno lapsuus! Saimme juosta ympäri metsiä noitina (minä olin Ire-noidan poika Aro) ja kissoina (minä olin Kisu Killisilmä, kissaäitini oli Limsasuu ja kissaisäni Jätskipää), meitä vietiin uimaan ja katsomaan mehiläisiä ja junia, ja kerran tai kaksi vuodessa lensimme jonnekin etelään, jossa oli uima-allas ja merenranta ja lämmintä ja kaikki aikuiset oli leppoisia, koska oli loma.

Mietin aamulla, olenkohan vieläkään toipunut siitä, että lapsuus loppui. Tietenkin olen monestakin syystä ihan mieluusti aikuinen – on kivaa päättää itse omista asioistaan – mutta kaihoan silti jatkuvasti sellaiseen olemisen tapaan, johon minulla ei ole enää pääsyä. Edelleen joku osa minusta on varma, että jonakin aamuna herään uudestaan lapsuudessani.

Eräs opiskelutoverini sanoi joskus, että monet valitsevat yliopistossa pääaineen sen mukaan, mikä heille itselleen on ongelmallista. Psykologian opiskelijoilla on usein jonkinlaisia psykologisia ongelmia, sosiologit ja antropologit pohdiskelevat omaa suhdettaan yhteisöön jne. "Mutta", sanoin, "mun pääaine on Japanin-tutkimus!"

Tuota muistellessani olen usein pohtinut, valitsinko Japanin-tutkimuksen, koska halusin aiheen, joka on mahdollisimman mielikuvituksellinen, mahdollisimman kaukana. Tänään oivalsin, ettei kyse ole ollut (vain) siitä: valitsin Japanin-tutkimuksen, koska minulle on ongelmallista oma suhteeni menneeseen ja tulevaan, maailmaan ja olemiseen ja kaiken väliaikaisuuteen. Koska jos saisin vapaasti olla niin kuin on minulle kaikkein luontaisinta, näyttäisin liikkumattomalta. Näyttäisin – mutta itse asiassa olisin suuressa sisäisen väpätyksen ja väräjöinnin tilassa, Tuntemisen ja Olemisen tilassa, jossa ajan ja asioiden lehdet pyörteilevät ympärilläni kuin syysmyrsky, osmankäämit hehkuvat ilta-auringossa, ohdakkeiden haituvat leijuvat tuulessa, pilvet vaihtavat loputtomasti olemustaan ja maailma (banshô 万象) valuu sisään ja ulos kuin hengitys. Minua pohdituttaa wabi-sabi ().

Olen valinnut sellaiset opiskelualat, joissa olen lähellä tuota tilaa. Olen opiskellut kuvataidetta, sanataidetta, Japanin-tutkimusta ja viimeisenä lastenohjausta. Kaikkien opiskelussa (näistä ehkä vähiten Japanin-tutkimuksen) on kuitenkin ollut ongelma: maailma (seken 世間) tunkeutuu minun ja Kaiken Hetkellisyyden Tilan väliin. Kaikesta tehdään teknistä ja se taivutetaan ihmisten maailman muotoon. Vaikka kuvataide, sanataide ja lasten mielet kulkevat sujuvasti tämän hetken ja ikuisuuden välillä, aikuisten kanssa täytyy asettua tilaan, johon minä en taivu. Todellisuuteni supistuu kiviksi ja täytettäviksi lomakkeiksi, maailman (万象) hengityksenvedot imeytyvät kiinni esineisiin (mono 物) ja heikkenevät kuulumattomiin. Ja kun se hengitys lakkaa kuulumasta, minä olen sisältä kuollut.

Tuuli myrskyttää
villisti pihan puita
Sudenkorennon
siiven iskusta alkaa
maailman äärettömyys


--------------------

A few weeks ago I visited my cousin in Iittala. She's transformed the former Honey Barn into a sweet Well-Being Barn. My cousin's daughter was dressed as a bear and did some laughing yoga with me on the yard. I told childhood stories I shared with her mom.

After that my cousins have constantly come to my dreams, like reminding me of something I've lost. One night we were digging my grandma's vegetable garden together, finding bear radishes covered with golden fur. Last night we went swimming at Äimäjärvi that was surrounded by mysterious rocks and caves, and that suddenly transformed into a maze of pools.

We had such a wonderful childhood! We ran around the forests as witches (I was Aro, the son of the great witch Ire) and as cats (I was Kitten Glimmer-eye, my cat mom was Soda Mouth and my cat dad was Ice-Cream Head); we were taken swimming and to see bees and trains, and once or twice a year we flew somewhere south where there was a pool and seashore and warm and adults were merry 'cause they were on a holiday.

Today morning I wondered if I have yet recovered the ens of my childhood. I like being adult for many reasons – it's nice to make your own decisions – but still I long for a way of being I cannot access anymore. Some part of me is yet positive that one morning I wake up again in my childhood.

A fellow student once pointed out that many people choose their major at the university based on what they find problematic in their own life. Psychology majors often have some kind of psychological issues, sociologists ponder upon their relationship to the community etc. "But", I said, "I major in Japanese studies!"

Recalling that discussion, I have often mulled over if I chose Japanese studies, because I wanted to study something imaginary, something very distant. Today I realized it has never been (only) about that: I chose Japanese studies, as I find my relation towards past and future, the cosmos, existence and impermanence problematic. Were I free to exist the way I find most natural, I'd seem completely still. I would seem – but actually I'd be in a great state of inner fluttering and flickering, in the state of Sensing and Being, where the leaves of time and things would be swirling around me like autumn storm, bulrushes blazing in evening sun, thistle pappus floating in the wind, clouds endlessly transforming their constitution and the world (banshô 万象) pouring in and out like breath. I ponder upon wabi-sabi ().

I've chosen to study subjects that keep me close to that state. I've studied arts, writing, Japanese studies and lastly child care. Whatever I have chosen, there has always been a problem (although least with Japanese studies): the world (seken 世間) intrudes between me and The State Of Impermanence. Everything becomes technical and bent to the shape of human world. Even though arts, words and children's mind can easily travel between present and eternity, adults seem to require some state of being I cannot bend into. My reality shrinks into stones and documents to be filled in, the respiration of the world (万象) is suck fast onto things (mono 物) and turns down. And once that respiration becomes inaudible, I will be dead inside.

15 elokuuta 2013

Kaskelotin uni

Valas hengittää tietoisesti. Jos valas ei ajattele, että täytyy hengittää, valas ei hengitä. Siksi valas ei voi nukkua samalla tavoin kuin ihmiset. Jos se nukahtaisi, se lakkaisi hengittämästä. Joten valas nukkuu vain toinen aivopuolisko kerrallaan. Eikö ole mahtavaa? Jotkut valaat nukkuvat pinnalla ja jotkut pohjassa. Jotkut nukkuvat uidessaan.

Yksi mahtavimmista nukkujista on kaskelotti: se nukkuu pystyasennossa veden pinnalla, kuono kohti pintaa (koska kuono on täynnä keveää rasvaa). Vaikka kaskelotti menisi nukkumaan kuono pohjaa kohti, se kääntyy pian toisinpäin. Nämä kaskelotit nukkuvat kuitenkin ilmeisesti molemmilla aivopuoliskoilla. Se tarkoittaa, että toisin kuin vain yhden aivopuoliskon levätessä, ne saattavat nähdä myös unta.

20 tammikuuta 2013

Aurinko, uni, kissa

Kaksi päivää on paistanut aurinko. Pihan mänty heijastui tietokoneen näytölle ja näytti, kuin olisi jo kesä. Kesä! En ole koskaan ennen kaivannut sitä niin kuin tänä talvena.

Yöllä näin unta. En sekavaa, kiireistä unta niin kuin yleensä näen, vaan hyvin selvää ja rauhallista unta. Opetin lapsilaumalle askartelua. Askartelimme silkkiperhosen siiven värisestä paperinarusta perhosia. Kun perhonen oli valmiina kämmenellä, sen siipien reunat alkoivat hohtaa kultaista valoa ja se nousi lentoon. Unessa kuva kiertyi taaksepäin, ulommas ja korkeammalle, kunnes näin vain kultaisina hohtavien perhosten meren.


Äiti sai joululahjaksi palveluskelpoisuuspäätöksen,
jonka mukaan Ludvig siirrettiin taas meille.
(Nimi on sutattu.)

Ludvig kolossaan. Kahdeksantoista-ja-puolivuotiaana
se ei enää tee juuri muuta kuin nukkuu.