Talvinen metsä. Winter forest.

Ensimmäinen kehräämäni lanka kahdella vyyhdillä. Värimaailmaksi tuli talvinen metsä.

First yarn I've spun myself, on two skeins. Colors tuned out like a forest in winter.

Ihan tavallinen kiltti juhannus. Just an ordinary tame midsummer.

Kehykset

Elämän kehykset ovat siirtyneet. Huomasin sen tänään, kun yksi ystävä oli ostanut asunnon ja toinen ratkaissut tuhatvuotisen japaniaiheisen arvoituksen. Ensimmäinen reaktioni: olin kateellinen. Minäkin haluan asunnon! (Mutta sillä lailla että rahat vain tippuvat taivaasta, en lainarahalla.) Minäkin haluan ratkaista tuhatvuotisia japaniaiheisia arvoituksia! (Mutta en haluaisi elämäni mitenkään keskittyvän niihin, kun vähän vain vasemmalla kädellä huitaista siihen suuntaan, ja ne vain itsestään selviäisi.)

Minun viikon parhaat hetkeni ovat, kun nuori josta olen ollut hyvin huolestunut pääsi sosiaalitoimiston siipien suojaan, kun sofistikoitunutta kakkahuumoria viljelevä Asperger-lapsi testasi minuun rajansa ja huomasi ne turvallisiksi, ja kun löysin yhteyden hurmaavaan ADHD-poikaan naurun kautta. Olen ajatellut joogaa ja uutta joogamattokassia, jota olen ommellut Ghanasta tuliaisena saadusta kankaasta.

Joskus ajattelin, että minusta tulisi suuri. Ihmiset kuuntelisivat minua, tai lukisivat, ja kaikki ihailisivat älykkyyttäni. (Tai noin se varmaan ainakin suunnilleen meni.) Sitten luopuisin siitä kaikesta, erityisesti egostani, ja katoaisin vuorille meditoimaan, ja kun laskeutuisin olisin valaistunut ja istuttaisin puita ja auttaisin maailman köyhiä. Hah hah hah! Kuulkaa, ei minusta tule kuuluisaa ja suurta, eivätkä ihmiset kuuntele minua tai ihaile älykkyyttäni… Ja sehän sitä todellista egosta luopumista on. Mutta kuinka vaikeaa se onkaan!

Silti haluan vuorille meditoimaan ja pelastaa kaikki orvot.

Elämän kehykset ovat siirtyneet. Tuhatvuotiset mysteerit ja asunto ovat jääneet niiden ulkopuolelle.

Joinakin päivinä se tuntuu pieneltä.

Joinakin päivinä valo äkkiä valtaa maailman ja muistan, miksi teen, mitä teen. Tänään se oli tämä video.

Epäolennaisten Kokemusten Osasto. Section of Irrelevant Experiences.

Ennen putkiremonttia meillä oli aina valoisaa, luettiin kirjoja ja lehtiä ja pelattiin lautapelejä ja oltiin onnellisia. Tästä olen varma. Muutamassa päivässä se kaikki palaa takaisin. Makaan sängyssä influenssan kourissa (tai ehkä vain ilkeän flunssan), ulkona leviää valo ensin aurinkona ja sitten lumisateena. Luen kirjoja, nukun, katson elokuvia, itken Poirotin kuolemaa. Rasmus menee ja tulee eikä mihinkään ole kiire. Ludvig on tyytyväinen, kun kotona on ihminen. Viimeiset kiireiset päivät työpaikalla, jossa hemulin täti väijyy selän takana, eivät koskaan toteutuneet. Viimeiset kuukaudet katoavat kummallisen nopeasti muistini Epäolennaisten Kokemusten Osastoon, jossa asiat ovat häipyviä ja utuisia, vaikka en ole vielä voinut edes käydä tyhjentämässä sosiaalitiloista lokeroani. Maanantaina, kun menen uuteen harjoittelupaikkaan, sisäkengät ovat vielä jossakin, jossa en oikein edes muista olleeni.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa.
Her royal majesty.

Before the renovation, it was always so bright in our home, we read books and played board games and were happy. I'm positive about it. In a few days it all comes back. I lie in bed fighting a flu (or maybe just a nasty cold), the light spreads outside, first sun and then snow. I read books, sleep, watch movies, weep Poirot's death. Rasmus goes and comes and there's no hurry anywhere. Ludvig's happy for having a human in the house. Last busy days at work, hemulen's aunt ambushing from behind my back, never realized. Oddly fast do the last months disappear into the Section of Irrelevant Experiences within my memory, in where things are fleeting and hazy, even though I have not yet managed to empty my locker at the changing room. On Monday, when I start at a new place, my work shoes are yet somewhere I don't even remember to have existed.

Toivoisin. I wish.